Tänään olen onnellinen..

Sinun ei tarvitse kertoa minulle 

kuinka suuresti minua rakastat, 

jos vain jaksat hidastaa askeltasi omiini sopiviksi, 

kun aika tekee minusta hitaan ja vanhan. 

Sinun ei tarvitse myöskään kertoa, 

että olen sydämesi valittu, 

jos vielä vuosienkin jälkeen silmilläsi jaksat väkijoukosta 

etsiä minun silmäni, ja jäädä niihin kiinni. 

Jos vain jaksat ymmärtää minua silloin, 

kun en itsekään itseäni 

ymmärrä, 

ja pysyä samassa huoneessa kanssani silloin, 

kun olen itse itsellenikin sietämätön, 

en koskaan vaadi sinua todistamaan rakkauttasi minuun. 

Sinun ei tarvitse kertoa minulle, 

kuinka suuresti minua rakastat, 

mutta kerro Rakkaani 

Kerro usein, 

jotta rakkauden kipeä korvani kuulisi sen, 

mitä vapiseva sydämeni jo tietää.

Olen rakastunut.

Ja alkanut seurustelemaan.

Nyt olen onnellinen. :)

On joku, jonka kanssa jakaa kaikki.

Palataan!

<3

Purkautumista, tunteita.. Kun on niin ainainen paha olo :(

Miten se voikin taas olla lähes viikonajan kaikesta kivasta huolimatta älyttömän vaikeita ja raskaita päiviä? Tuntuu niin pitkälät ajalta selviytyä huomiseen, eikä sitä huomista edes odota, se kun on kumminkin samanlainen ku tämäkin päivä :/ 

Kaipaan kauheasti ystävien seuraa, puheluita, ihmisiä ympärilleni. 
Pelkäsin jo masentuneeni, mutta masentunut sulkeutuu, ja itsekin tiedän sulkeutuvani silloin taustani vuoksi. 

Suru puskee näin reilun puolenvuoden jälkeen yhtäkkiä todella raskaana päälle. Mietin asioita miehessäni, kuinka ihana ihminen hän olikaan. Mietin niitä onnellisia vuosia, jotka saimme viettää yhdessä. ♥ olin oikeasti onnellinen kerrankin kaiken lapsuuden paskan jälkeen!

Nyt tuntuu pahalta, en halua enään kuulla kertaakaan, että olen todella nuori ja elämä edessä, tiedän sen itsekin. 

Esitän liian kauan aina vahvaa, ja sen vuoksi en enään jaksa. Haluan olla heikko, tahdon että joku antaa mun olla heikko ja ottaa lähelleen, lohduttaa.. mutta kuka sen tekisi kun häntä ei enään ole :( ♥


Liekö kaamosmasennusta vielä surutyön lisäksi :/

Olen kuin tämä elukka, joka miehelläni oli. Tahtoisin pinnalle, mutta vasta pää on pinnalla ja kokoajan on vaara tippua takaisin syvyyteen. :(

Tyhjyys, yksinäisyys..

En jaksa edes kirjottaa, on niin tyhjä ja yksinäinen olo. Miksi? Muuta kysymystä ei pyöri mielessä, kaikki lauseet alkavat sanalla, miksi?


Kirjoitin tänään runon. Jaan sen kanssanne. Ehkä jo huomenna on helpompi olla.



Yksinäisyys,
sinä kauhea tunne,
sinä hukutat minut.
käärit minut peittoosi ja suljet pimeyteen.

Mene pois,
sinä kauhea olo,
minun olisi niin aljon helpompi elää ilman sinua.

Katoa,
jotta jaksaisin taas hetken eteenpäin.

Tiedän,
hymy kaunistaisi kasvoni,
veisi pois kauhean tunteen,
mutta...
en vain jaksa.

Tunteita..

Tänään tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Aamulla heräsin puhelinsoittoon, joka meni seuraavalla tavalla.

Minä: Haloo.
Soittaja: Huomenta, me kävimme juuri asentamassa hautakiven paikoilleen ja sitä voi nyt mennä katsomaan.
Minä: Anteeksi mitä??
Soittaja: Me kävimme siis juuri asentamassa hautakiven paikoilleen ja sitä voi nyt mennä katsomaan sinne paikanpäälle.
Minä: (tyynen rauhallisesti) Kiitos soitosta. Moikka.

Kyynelet alkoivat samantien valumaan silmistäni. Raivostutti. Painuin peitonalle. Kaverit kyselivät heti, mikä minulla on. En saanut raivoltani ja surultani sanottua kuin että; ei voi olla totta!

Vihdoin sain sanottua ääneen asian. Puin nopeasti päälleni, nakkasin kaikki tavarani alas parvelta missä olin ja ryntäsin ulos tupakalle. Tuntui niin pahalta.

Kiven suunnittelin itse, rakkaudella työstin tämän asian. Sovimme palaverissa, että minulle ilmoitetaan etukäteen, milloin kivi asennetaan jotta osaan olla paikalla. Olimme sopineet koko mieheni suvun kanssa, että olemme yhdessä paikalla tällöin myös. Paikalleen laitto oli sovittu ensiviikolle ja odottelimme soittoa, jolloin hautakivi asennettaisiin paikoilleen. Tuntui niin väärältä, että kivi laitetaankin edellisellä viikolla ja vielä sunnuntaina! Minulle sunnuntai on ollut aina pyhä lepopäivä.

En ymmärrä, miten sain koottua itseni puhelimessa ja tyynen rauhallisesti sanottua vain asialliset kiitoset. Aivan kuin onnettomuuspäivänäkin. Puhuin rauhallisesti, ja sitten räjähti.

Päivä on ollut tunteikas. Olen itkenyt, olen nauranut, olen ollut välillä onnellinen ja välillä onneton. Nyt illalla myöhään puhkesin itkuun. Oli niin paha olla. Tää ikävä sattuu niin syvälle sydämeen, ettei tätä tuskaa voi ymmärtää kukaan muu, kuin saman kokenut.


Minulla on niin ikävä sinua rakas.. <3

Hailuoto.

Olen nyt nuorten leskien vertaistukiviikonlopussa. On itketty, naurettu ja puhuttu. Mikään ei voi olla minulle tällähetkellä parempi paikka kuin tämä.

Ihmisiä ympärillä, jotka oikeasti tietävät, kuin paljon se sattuu kun menettää puolisonsa. Kukaan muu ei voi ymmärtää niin täysin minua, kuin saman kokenut..

Jokainen, joka kärsii jostakin, oli se sitten puolison, lapsen, äidin taikka isän menetys niin hakeutukaa rohkeasti vertaistukiryhmiin! Itse olen saanut niin suuren avun, etten voi kuin kyynelet silmissä todeta, että ilman näitä ihmisiä en olisi taas jälleen hieman eheämpi.

Ihana aamulla ensimmäisenä kun nousee ylös niin katsoa ulos ikkunasta merta, jossa vaahtopäät juoksevat kilpaa. Rakastan merta, sen liikkeitä. Usein istun rannalla ja mietin elämääni. Kuinka elämäni on kuin meri, vaikka pinta olisikin joskus tyyni, niin sisällä voi raivota. Ja kuinka joskus joku aalto elämässä tuntuu, että se vie kaiken mukanaan. Välillä saa keinua rauhallisessa aallokossa, joka rauhoittaa. Taivaanranta on niin kaukana, ei koskaan voi tietää, mitä siellä on, millon tulee päätepysäkki ja mitä matkan varrella vielä ehtii tapahtua.

Tähän loppuun vielä runo kirjasta, jonka ostin äskettäin pienestä putiikista tuosta satamasta.

Tämä runo on Helvi Juolan kirjasta Kaarnalaiva ja minä.



Oi mereni, ystäväni ikuinen,
anna pienen pieni osa yksinäiselle
rannan kulkijalle rauhastasi,
voimastasi, tyyneydestäsi.
Anna askeleihini kesäpäivän keveys
vielä auringonlaskun aikaan.
Anna tyyneys vielä senkin jälkeen
un aurinko pilviin hukkuu
ja olen yksin.
Anna rauhastasi silloinkin
kun tuulet ja pauhusi minut saartaa.



<3

Sairaana, vieläkin..

Niin, olen nyt ollut 11 vrk kuumeessa. Olo on kuin onkimadolla. Olen näiden edellämainittujen vuorokausien aikana käynyt 2 kertaa päivystyksessä, 2 kertaa terveyskeskuksessa sekä kerran ambulanssissa. Nyt alkaa tuntumaan siltä, että saisi jo riittää tämä. :/

Tauti alkoi pienellä kuumeilulla. Yskä liittyi joukkoon ja lopulta olin todella huonossa kunnossa. Kävin päivystyksessä ja sain antibiootit keuhkoputkentulehdukseen sekä spiraa, että henki alkoi kulkemaan.

Tuntuu, että pää räjähtää. En ole päässyt kohta 2 viikkoon kouluun. Olen vain ollut kotona ja maannut sängyssä. :/ Huomenna menen kouluun, sillä tänään ei ole ollut kuumetta. Jospa tämä tästä..

Odottakaahan vain, kun paranen niin jatkan taas ahkerammin kirjoittelua..

Ps. Tänään tuli pitkästä aikaa itku kun juttelin ystäväni kanssa Petrosta. Minulla on niin ikävä rakastani. <3

Sängyn pohjalla.

Nyt ei oo oikein ollut jaksamista kirjoitella tänne. Lauantaina oli kaverini häät ja sieltä illalla kotiin tullessani en jaksanut vaihtaa kamppeita arkiasuun ja se kostautui. Illalla myöhemmin tuli järkyttävä ukkosmyrsky ja lähettiin sit kavereiden kans ajelemaan autolla ja tietenkin kastelin itseni.

Sunnuntaista tiistaihin piti pientä lämpöö vain, mutta sitten eilen, keskiviikkona lämpö nousikin yllättäen 38 asteeseen eikä laskenut enään kuumekipulääkkeillä. Lähdin sit illalla jo ouluun päivystykseen istumaan kaverisin kanssa, kun henkikin alkoi jo mennä ahtaalle. Siellä vierähtikin sitten 5 tuntia. Tuloksena antibioottikuuri keuhkoputken tulehdukseen sekä piti käydä spirassa, jotta hengenahdistus helpotti edes hieman.

Tämän päivän olenkin sitten makoillut enimmäkseen sängyn uumenissa, lukenut facebookia ja syönyt karkkia. Muutama tunti sitten sain pikkusiskon avukseni tänne ja kyllä olen ollut siitä kiitollinen. Sisko laittoi pyykit pois narulta ja siivoili kotiani hieman. Nyt on ihanampi olla, kun on puhdas koti jälleen. Sen verran virkustuin tässä illan aikana, että jaksoin nousta ylös ja tehdä pikaisesti uunissa ruokaa siskolleni ja itselleni.

Nyt odottelen vain, että kello tulisi tarpeeksi paljon. Saisi ottaa sitten ilta-antibiootin ja muut lääkkeet ja pääsis kahtelemaan unikuvia.. En oo kokopäivänä taas nukkunut, kun en osaa päivisin nukkua. Heti jos päivisin nukun yhtään pitempään, yöunet kärsii.

En tiedä johtuuko tää taudista, vai mistä, mutta olen viimeaikoina nähnyt paljon unia Petrosta. Eräänäkin yönä näin unta, että joku soitti minulle, että Petron puhelin on löytynyt jostain. Sitten kun kyselin, mitä on tapahtunut niin he kertoivat onnettomuudesta. Ehdin paikalle, kun Petro oli vielä hengissä ja sain hyvästellä hänet. :/ Itku tuli samantien kun heräsin. Tuntui, kuin olisin oikeasti saanut pitää hänet vielä hetken lähelläni ja hyvästellä hänet.

Toivotaan, että tämä tauti ei enää kauan asuis mun luona, ja pääsisin jälleen elämään kiinni ja kouluun!

PS. Jättäkää jotain kommenttia, sillä tuntuu välillä siltä, kuin puhuisi seinille, vaikka näkee, että kävijoitä on satoja... :)

Tänään on ollut tunteikas päivä. On itketty onnenkyyneleitä ja välillä tuskan ja kaipuun kyyneleitä.

Olemme tänään saattaneet kaksi rakasta ystäväämme avioliiton satamaan. Itkin jo kirkossa, sillä tilanne herkisti minua todella paljon. Olen ollut minun ja Petron häiden jälkeen muutenkin tunteikkaampi muiden häissä, mutta nyt nämä häät olivat ensimmäiset, joissa olin yksin. :'(

Rakkaani talvella 2011

Itse hääjuhlassa kyynelvirrat vasta aukenivat, kun yhteislaulu hetkessä lauloimme minulle niin tutun ja tuskaisen laulun. Lauloimme laulun, Taivaan muuttolinnun lailla..., ja tämän lauloivat minun läheiset ystäväni Petron hautajaisissa. Ystäväni, morsian, vilkaisi heti laulun alettua minua, ja näin kyynelet hänenkin silmissään. Itse en voinut kyyneleitä pidätellä, mutta muutaman säkeistön sain jopa itsekin laulettua. Laulun loputtua kokosin itseni ja kävelin tyynenrauhallisesti ulos hetkeksi rauhoittumaan. Eräs vanhemmista ystävistäni tuli perässäni ulos, halasi ja lohdutti. Kuinka hyvältä se tuntuikaan. Annoin kyynelten virrata ja surun ja kaipuun tulla ulos jokaisesta sopestani.

Eilinen oli raskas päivä. Rakkaani kuolemasta tuli täyteen 6 kuukautta. Kuinka olenkaan kaivannut häntä näinä kuukausina. Rakkaus häneen oli niin syvä koko sen lyhyen ajan, jonka tunsimme. Rakastan miestäni vieläkin, mutta pikkuhiljaa sydämeni alkaa olla myös valmis avautumaan ympärilleni. En ole vielä miettinyt kovinkaan paljon tulevaisuutta, rakastumista, ehkä jopa avioliittoa. Sen aika ei ole vielä. Tunnen kuitenkin, että muutos on tulossa. Olen huomannut, että silmäni näkevät jo muutakin, kuin omat varpaani. Olen nostanut katseeni maasta, olen katsonut tähtiin saakka.

Ehkä tämä elämä tästä vielä joskus voittaa... <3

Kuva on otettu hetkellä, jolloin nostin katseeni ylös ylös korkeuksiin.

On taas uusi viikko, koulut jatkunut ja elämä palailee jälleen viikonlopun jälkeen arkeen kiinni. Väsyttää, mutta siihen on hyvä syy, joten kuljen silti hymy suupielissä. :)

Kuva P.R

Viimeviikolla suunnittelin keski-suomessa asuvan ystäväni kanssa, että jos hän tulis käymään mun luona viikonlopun. Hiljalleen, kun loppuviikko lähestyi, alkoi kuviot seljetä. Ja niinpä vihdoin perjantai-iltana komea audi kaartoi pihaan tuoden minulle 3 ystävää vierailulle.

Perjantain vain oleskelimme, käväsimme illalla pikaisen kierroksen Oulussa autolla ja haimme lisää ystäviä tänne minun pieneen kaksiooni. ( Joka on muuten yllättävän tilava. :) ) Lauantaina löhösimme aamun, ja sitten iltapäivästä lähdimme Ouluun, suureen cityyn :). Torin rannassakin piti illalla pyörähtämässä, ihan vain katselemassa menoa.

Ilta, tai oikeastaan se oli jo melkein yötä, vietimme minun luonani ja saunoimme sekä juttelimme niitä näitä. Välillä syvällisempää, välillä taas nauru kuului varmasti naapuriin saakka. :)

Sunnuntai oli haikea päivä. Mitään ei ehditty tekemään. Oltiin vain, ja katsottiin, kuinka aika juoksi kohti iltaa, jolloin heidän oli pakko lähteä kotiin. :( Ikävä on ollut, mutta onneksi paluu arkeen on ollut pehmeä.

Kuva P.R

Vaikeuksia on taas ollut. Itkun puuskat yllättävät oudoissa paikoissa. :/ Yksin en uskalla jälleen jäädä asunnolleni yöksi. Se on taas takaisku, sillä välillä olin jo pitempiäkin aikoja yksin yötä kotona. Nyt piti illalla jälleen soittaa pikkusisko yökylään, vielä en koe haluavani jäädä yksin. Päivät menee hyvin yksin, mutta kun ilta pimenee, tulee ikävä ja pelko, että entä jos minulle sattuu yöllä jotain. Kukaan ei tiedä, kukaan ei huomaa. :/ Onneksi on noita pikkusiskoja, joita pyytää yöksi. <3

Vaikka syksy toisaalta pelottaa, niin silti siinä on oma hohtonsa. Saa sytytellä kynttilöitä asuntoon, nauttia niiden lämmöstä ja pehmeästä valosta. Mutta toisaalta silloin on varmasti kovempi ikävä, sillä ei ole sitä rakkainta ihmistä lähellä, jonka kanssa jakaa se hetki. :/

Kynttilänvaloisia iltoja ja nauttikaa vielä tästä loppukesän hehkusta!

Kuva P.R

Kiireitä..

Olen aloittanut keskiviikkona koulun. Kiireitä on ja väsy on kova. Sitä on vielä niin heikko ja väsynyt. Jopa koulunkäynti tuntuu raskaalta, mutta kun motivaatiota on ja innostusta riittää, niin jaksaa kaikesta huolimatta käydä koulussa.

Keskiviikkona 8.8 oli minun ja Petro- rakkaani 4 vuotis kíhlapäivä. Äitini yllätti minut iloisesti, sillä luulin ettei kukaan muistaisi meidän kihlapäivää. Illalla aika myöhään ovikello soi, ja äitini tuli käväsemään kylässä ja toi kauniin valkoisen kukkasen. Toisen samanlaisen kukkasen hän oli vienyt haudalle. Kuinka minä rakastankaan vanhempiani. <3

Eilen sain lähes valmiiksi yli viikon kestäneen suuren syyssiivouksen asunnossani. Löysin jälleen Petron t-paidan, joka oli onnettomuusaamuna sattunut jäämään huoneemme lattialle (yleensä mitään vaatteita ei lojunut missään). Mietin kauan, haistelin tuttua tuoksua, jota paidassa vielä vähän on, mutta en raskinut vielä paitaa laittaa pyykkiin. Sitä ihminen takertuu pieniin muistoihin ja tuttuihin asioihin elämässä, kun pohja lähtee alta.

Olen kaivannut rakastani paljon. Olen itkenyt paljon. Se ahdistaa, kun on arka itkemään ja yhtäkkiä alkaa yleisellä paikalla itkettämään. :/

Mut aika aikaa kutakin. Askel askeleelta, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Hiljalleen kohti aurinkoa, valo näkyy jo tunnelin päässä, ei ole enään niin toivoton olo. :)

Sytytelkää kynttilöitä sisälle, tunnelmoikkaa takkatulen ääressä ja haistelkaa ilmaa! Syksy on tulossa, ja siitäkin vuodenajasta voi nauttia!

Suku.

Jälleen viikonloppuna tuli todettua, kuinka tärkeä osa elämääni on edesmenneen mieheni suku. Vietimme anoppini 60 v juhlia siellä, missä lähes koko suku asuu. Nautin. Sain tavata mieheni sukulaisia, joita en ollut pitkään aikaan nähnyt.

Näin myös sellaisia ed.menneen mieheni sukulaisia, joita en ollut koskaan tavannut, vaikka paljon olin kuullut :) Ihana viikonloppu, vaikkakin väsyttävä ja raskas, sillä olen nukkunut taas öitä huonosti.

Huonot unet vaikuttavat heti olooni. Olo on raskas, kaipaan miestäni ja tuntuu asiat monesti 100 kertaa pahemmilta, kuin ne todellisuudessa ovatkaan.

Huonot unet jatkuivat. Maanantaista keskiviikkoon olin äitini puolen suvun kanssa leirillä opistolla. Ihana leiri, vaikka toki hieman kiireinen. Nautin liikunnasta ja sen tuomasta ilosta! Nyt kyllä toki kivistää joka paikkaa ja istualtaan ylösnousu on todella tuskallista.. Mutta sen arvoista!

Kotia kohti ajellessani päätin, että nyt rauhotun kotiin ja laitan sen järjestykseen. Mutta auttamisen halu voitti, ja kun olen jo paremmin elämässä kiinni, niin tulinkin pitkästä aikaa leikkimään suurperheen äitiä. Tällä hetkellä minulla on siis 3 koiraa, 1 kissa ja 10 lasta hoidettavana, nautin! Tästä tunteesta otan aina kaiken irti, sillä tällaisen kaksipäiväisen rumban jälkeen osaa taas arvostaa sitä, kun saa olla vain yksin.

Mieheni sisarukset ovat tehneet muistomerkin järven rannalle. Kaunis!

Palataan taas. On ollut ihanaa nähdä, kuinka ihmiset ovat käyneet lukemassa tätä blogia. Jättäkäähän rohkeammin kommenttianne, jotta saan palautetta itsellenikin ja hyvän mielen :)

Reissua, reissua ja välillä jopa kotiin..

Olen viimeaikoina reissannut ahkerasti. Nyt alkoi jo välillä iskemään koti-ikävä. Tunsin, että haluan omaa rauhaa.

Eräänä päivänä nostin katseeni ylös varpaistani, kuinka kaunis maailma onkaan!

Enimmäkseen olen nauttinut siitä, että olen saanut olla ystävien kanssa, kulkea omia polkuja ja matkustaa. Nyt tahdon omaa rauhaa, olla vaan kotona ja nauttia rakkaitten koirieni seurasta.

En tiedä, onko tämä ollut pakenemista vai irtiottoa. Aivan sama kumpaa, sillä olen nauttinut tästä vapaudesta. Sain ajokortin reilu 2 kuukautta sitten, enkä sen jälkeen ole paljon kotona oleskellut. Olen nauttinut vapaudesta, reissannut, tavannut kauempanakin asuvia läheisiäni.

Nautin autonratissa öisistä hiljaisista hetkistä.

Mutta välillä pitää rauhoittua kotiin. Arki pyörii pikkuhiljaa. Olen myös vihdoin voittanut pelkoni yksin olemisesta ja nukkunut yöni yksin kodissani. Hieman tuntuu tyhjältä, mutta silti yllättävän turvalliselta, onhan minulla koirat seurana.

Olen viimeiset 3 päivää ollut todella lennossa. Hyvä fiilis on vallannut niin kehon kuin mielen. Hankin uuden auton, uuden koiran ja lisää elämää akvaarioon. Huomenna käyn vielä hakemassa itselleni uuden astianpesukoneen. Entinen on ollutkin rikki jo yli 5 kuukautta, sillä se meni rikki muutama päivä mieheni kuoleman jälkeen.

Sielunmaisema peilautuu merestä ja pilvistä.

Tunnustin itselleni, että olen väsynyt. Kaipaan arkeeni helpotusta ja siksi päätin ostaa uuden astianpesukoneen. Tiedän monen ystäväni ajatelleen, että mitä yksinasuva nuori tekee astianpesukoneella, mutta tunnen itse, etten vielä jaksa kovinkaan paljoa töitä kerralla. Pieni, mutta suuri helpotus arkeen. :)

Nyt nukkumaan, unirytmien pitäisi pysyä suunnilleen edes kohdallaan, jotta pysyy virkeänä ja jaksaa. Kumma, kuinka minä, entinen yövalvoja olen huomannut, että kun nukkuu tarpeeksi ja oikeaan aikaan, on mielikin paljon pirteämpi. Asiat tuntuu helpommilta ja jaksaa käsitellä eri tavalla eteentulevia vaikeuksiakin.

Loppuun haluan vielä jakaa teidän lukijoiden kanssa muutaman kuvan minulle niin rakkaista koirista, joita on jo kolme vaikka kuvissa vasta kaksi :)

Palataan!

Bella - rakas pieni sohvaperuna :)

Bablo - aina vauhdissa :)

Kaipaus..

Saatoin arvata, että kaipaisin sivua, että moni asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista. 
En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista. Että 
autius ei olisi 
jossakin, vaan kaikessa, kaikkialla. 
Että suru asettuisi taloksi. Että kaipaus tuntuisi 
joka hetki. 
~Lassi Nummi


Tänään olen jälleen kaivannut rakkaintani. Olen ollut Helsingissä kiertelemässä ystävieni kanssa ja tutustumassa suureen cityyn pienenä maalaispitäjän kasvattina. Muutama vuosi sitten olimme rakkaani ja hänen pikkuveljensä kanssa Helsingissä. Samoja polkuja kuljin nytkin osittain. Muistoja paljon. Olisi ollut niin ihana vielä kerran käydä rakkaani kanssa siellä.


Mutta jotain hyvääkin tässä päivässä. Olen toteuttanut unelmani, josta olen haaveillut jo kauan. Siitä lisää vähän tuonnempana, sillä tämä säilyy vielä läheisimmillenikin yllärinä. :)


Ihana päivä, kesäinen auringon paiste, ystävät, yllättävä sade ja kirpputori rannassa. <3 Näistä nautin..

Olen reissannut jälleen eteenpäin. Hiljalleen kotia kohti, vähän jo ikävä. Sunnuntaina sitten.

Kuulemiin.. <3

Vähän parempi päivä..

Eilinen oli kauhea päivä. Itkin, surin ja olo oli todella paha. Mutta siitäkin selvisin ystäväni avulla. Miten selviäisinkään ilman teitä, rakkaat ystävät. <3

Tänään sain ystävältäni niin lohdullisen viestin. Jaan sen teidän kanssanne.

''Voi kuinka sitä voikaan olla pieni,
 arka ja avuton juuri silloin
 kun sitä oikein toivoisi olevansa rohkea ja turvallinen,
johon voisi nojata silloin,
kun ystävää on kohdannut suuri suru ja järkytys.
Nyt ajatuksissani kiedon käteni ympärillesi,
puristan sinua pitkään toivoen samalla
että Luoja antaisi sinulle voimaa ja lohdutusta.
-Marleena Ansio- ''

Tämä toi kyynelet silmiini, mutta onnenkyynelet.

Matkustelen, olen nytkin ystävieni luona kaukana kotoa. Muistot kulkevat mukana mihin menenkin, niitä ei pääse karkuun, enkä tahtoisikaan..

Hiljalleen unille, palataan pian.

Tänään tunnen jälleen tuskaa..

Niin..

Siitä on jo 5 kuukautta, kun kaikki tapahtui. Muutama sekunti, ja kaikki oli ohi.

Vieläkään en käsitä..


Rakas mieheni nukkui pois tästä maailmasta 17.2.2012, kun hänen ajamansa auto ajautui päin kuorma-autoa. Tästä tulette rakkaat lukijat lukemaan vielä paljon.

Sain noin tunnin sisällä onnettomuudesta soiton, joka muutti koko elämäni.
Maa katosi jalkojeni alta..
Kaikki katosi..

Silti hymyilin, päätin selvitä ainakin kuukauden. Niin, olen selvinnyt jo 5 kuukautta..

Hitaasti, välillä varmasti, välillä haparoiden kuljen valoa ja omaa itsenäistä elämää kohti. Hiljalleen..

Tunnen, itku on tulossa jälleen, tämä ikuinen vieraani.. Suru ja tuska hukuttavat alleen kuin aalto, joka pyyhkäisee merenpinnalla kellujan syvyyksiinsä. Taistelen. Tunnen kuinka joku nostaa minua. Näen käden. Kiitos rakkaat ystäväni, kiitos. <3


Kirjoitin runon rakkaalleni hautalaitteeseen. Se kuvaa tunteitani niin hyvin.

Tähän jääköön tänään.. Palaan pian..