Aikako parantaa haavat?

Sitä aina kuulee usein kliseisen lauseen siitä että aika parantaa haavat. Rakkaani kuolemasta on nyt kulunut yli 5 vuotta. Elämässäni on uusi aviomies ja kaikki pitäisi olla hyvin. Haavat jotka Petron kuolema minulle aiheutti, pitäisi olla jo parantuneet sillä aikaa on kulunut. Silti huomaan olevani aivan rikki. Mikä on riittävä aika juuri minulle?

Viimeaikoina olen työuupumuksen vuoksi ollut pitkällä sairaslomalla. Keväällä työtaakka kasvoi liian kovaksi kun voimakas ahdistus valtasi minut. Pidän työstäni ja työkavereistani erittäin paljon, mutta kun voimia ei ollut enään mihinkään, ei auttanut enään hyvä työ ja työkaveritkaan vaan voimat loppui. Viimeisenä työviikkonani ennen sairaslomaa purskahdin yllättäen itkuun kesken työpäivän taikka löysin itseni täysin ajatuksiin vaipuneina kesken työn. Lopulta oli pakko hakeutua lääkärin juttusille kun en enää saanut öisin nukuttua kun ahdisti niin valtavasti. Siitä alkoi sairasloma joka jatkuu edelleen. Toiveissa olisi palata pian töihin, mutta pelkään tilanteen uusiutumista sillä syytä voimakkaalle ahdistumiselle ei ole vielä löytynyt.

Olen jo muutaman vuoden katsellut netistä eri psykoterapeutteja, yhdellä käynytkin kerran ja osalle varannut ajan ja kohta perunut sen. En tiedä miksi terapiaan meneminen on niin vaikeaa. Mikä minua siinä pelottaa niin paljon etten saa mentyä enää edes ensimmäiselle käynnille? Tiedostan ainakin sen että pelkään menettäväni tilanteen hallinnan. Tällähetkellä saan pidettyä "kulissit" pysttyssä juuri ja juuri. Ehkä pelkään sitä että kaikki vanha käsittelemätön suru ja tuska palaa mieleeni liian nopeasti enkä kestä sitä taakkaa. Tiedostan että aivan liian paljon on Petron kuoleman jälkeiseltä ajalta jäänyt käsittelemättä. Oli helpompi vain jatkaa eteenpäin ja olla välittämättä siitä että mikään ei tuntunut miltään. Muutamapäivä sitten ystävällenikin totesin että minä olen jatkanut matkaa, mutta Milla on jossain hukassa.

Olen pohtinut sitä että suljinko itseni ihmisenä tunteettomaksi kun Petro kuoli? Enkö uskaltanut kohdata sitä totuutta ja kaikkia tunteita? En ole osallistunut enää aikoihin vertaistukiryhmien keskusteluihin mutta silti huomaan ajoittain harhailevani niille keskustelupalstoille. Usein mietin, että olisi jo aika poistua niistäkin ryhmistä mutta toisaalta koen, että vertaistuen aika on vasta tulossa kun aloitan jossain vaiheessa asian läpikäymisen. Ja onneksi en ole asian kanssa yksin! Myös moni muu ryhmäläinen on vuosien jälkeen huomannut, että kaikki on vasta alussa. On niin paljon helpompi vain työntää asiat taka-alalle ja jatkaa elämää. Suru ja tuska murtaa niin helposti.

Itse näin ensimmäisen puolenvuoden aikana leskiä, jotka vielä vuosien jälkeenkin elivät onnettomuuspäivää uudelleen ja uudelleen. Minulle heräsi paniikki siitä että tuollaista elämää minä en halua! Silloin luultavasti päätin että jatkan vain elämää, tapahtui mitä tapahtui. Mutta meillä jokaisella on oma polkumme kuljettavana ja omat kantomme ja kivemme siinä polulla.

Koetan taas saada tätä blogia herätettyä henkiin kun pitkän tauon jälkeen sain kaivettua tietokoneen pölyttymästä nurkasta. Älylaitteilla kun ei ole niin mukavaa kirjoittaa! Teksti voi olla hieman sekavaa, mutta tämä blogi onkin minulle ajatusteni kaatopaikka. Kirjoitan tänne muokkaamattomana kaiken sillä se helpottaa kun saa jotain purettua kirjoittamalla.

Kiitos että luet tekstejäni. Toivottavasti jollekin on apua blogistani, sillä tärkeintä on ettei jää yksin ajatustensa kanssa jotka joskus voivat tuntua aivan hulluilta!

Miksi on helpompi olla hiljaa?

Silmissäni tyhjä katse,
tuijotan vain eteenpäin,
en näe mitään.
En edes tahdo nähdä mitään,
sillä ympärilläni on pelkkää pimeää.

Katson peiliin,
en tunnista haamua, joka peilistä kurkistaa.

Kuka lie.

Hätkähdän,
tunnistan kasvonpiirteet,
minähän se siellä.

Miten minulle on voinut käydä näin?
Mihin olen itseni hukannut?

Minne lie.

En jaksa uhrata ajatusta huomiselle,
saatikka sitten ensivuodelle.
Liekö niitä tuleekaan.

Kävelen ulkona,
sade valuu kasvojani pitkin sekoittuen kyyneliini.

Missä valo? Miksi on näin pimeää? Miksi?

Facebook muistutti minua muutama päivä sitten tästä runosta jonka olen kirjoittanut ja julkaissut 3vuotta sitten. Olen huomannut että käsittelen asiaa taas ja yllätyin kun huomasin tilanteen olleen sama 3 vuotta sitten. En osaa enkä uskalla käsitellä asiaa. Pelkään romahtavani. Joku päivä vielä jalat pettää alta, ei tää loputtomiin voi jatkua näin kuilun reunalla. Jospa jalkani kantaisivat vielä pari askelta turvaan kuilun suulta ja pettävät vasta sitten.

Kiitos teille jotka olette tän melkeen vuoden hiljaiselonkin aikana kommentoineet. Koetan kirjoittaa useammin, mutta en lupaa mitään.

Askel kerrallaan eteenpäin elämän polkua.

Se mitä ei osaa arvostaa riittävästi, otetaan pois..

Tämän illan ja yön uusi tunne.. tunnen että en osannut arvostaa Petroa riittävästi hänen eläessään.. Ja siksi hänet otettiin minulta pois. Tunnen, etten osannut iloita siitä riittävästi, mitä minulle oli annettu. Minulle oli annettu puoliso, joka rakasti minua täydestä sydämestään, hän oli vilpitön, rehellinen, avoin ja luotettava. Osasinko olla tyytyväinen? Rakastin häntä ylikaiken, rakastan edelleen, vaikka rakkaus onkin muuttanut muotoaan.

Välillä on pitkiäkin aikoja, kun tunnen että kaikki on hyvin. Keskityn täysin uuteen elämääni ja uuteen aviomieheeni, joka on minulle rakas, rakkain tässä maailmassa. Samalla pelkään kuitenkin, että kaikki taas sortuu. Pelkään, että kaikki toistuu. Kestäisinkö toista tuskaa? Enhän ole edes tätä ensimmäistä saanut loppuun..

Tässä tämän yön ajatuksia. Otin rakkaastani tehdyn kuvakirjan käteen ja selasin kuvia kyynelsilmin.. Aluksi hymy huulilla, hyvät muistot tulvien mieleeni. Lopussa hautajaiskuvien kohdalla puistatti.. Hrr.. Kylmät väreet menivät kehoni läpi.. Muistin jälleen, mitä olin menettänyt.. Muistan elävästi hautajaispäivän. Kuinka pystyinkään olemaan niin tyynen rauhallinen, keskustelemaan muiden kanssa ja jopa hymyilemään.. Ihmisen mieli on ihmeellinen asia. Se suojelee itseään siltä, mitä ei jaksa kantaa eikä käsitellä. Nyt vasta sen tajuan.. En tunne vieläkään olevani valmis uuteen tulevaisuuteen, liekö koskaan.

Pala palalta, askel askeleelta, hetki kerrallaan. Ihmiselämä on täynnä tuhansia pieniä askelia, mutta vain yhden voi ottaa kerrallaan. <3

Takapakkia...

Kyllä taas elämä viskoo.. Tuntuu ettei surutyön käsittely etene.. Tulee pahoja päiviä, jolloin tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Tulee päiviä, jolloin toivoo, että olisi itse kuiollut Petron tilalta. Hän olisi osannut elää elämänsä paremmin, satuttamatta muita surunsa keskellä ajattelematta.. Kyllä tuntuu vaikealta kirjoittaa tännekin, tuntuu että mitä minä edes kitjoittaisin, kaikki mitä saa kirjoitettua, on niin raskasta kirjoittaa.. saatikka sitetn lukea.. varmasti tulee olemaan paljon kirjoitusvirheitä, nyt annan vaan kaiken tulla. eli herkkiksille, ja tilannetta ymmärtämättömät, koeta asettua asemaani..

Usein on päiviä, jolloin ainut ajatus on, pääsisinpä pois täältä maanpäältä. Täällä on niin raskasta taivaltaa. Tai jos katoaisi johonkin kauas yksin, ei tarvisi kenenkään kestää tätä mun tuskaa.. Ajatukset kiertää kehää.. Tuntuu ettei apua löydy mistään. Enkä ole ollut yrittämättä.. On ehdotettu vaikka ja mitä mutta mikään ei tunnu oikealta eikä auta..

Ensimmäisen vuoden älkeen mietin, että näinkö helpolla tästä selvittiinkin. Ihmettelin ympärilläni olevia leskiä, joista osa oli ensimmäisen vuoden surun ja murheen murtamia, eivät kyenneet kuin itkemään ja murehtimaan. Silloin ajattelin vain itse, että en halua olla tuollainen, haluan selvitä. Mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän sen, he surivat silloin heti. He antoivat tuskan tulla. He eivät yrittäneet liikaa jatkaa elämää, vaan ymmärsivät sen, että suru on surtava, sitä ei voi vaan piilottaa muiden katseilta ja itseltään ja jatkaa elämää. Niin minä taisin luulla. Kai minä luulin, että kun tungen sen surun tuonne jonnekkin pois, se katoaa ja pääsen jatkamaan elämääni helpommin, elämää kun on kuitenkin jatkettava.

Löysin uuden, rakkaan puolisoni alle vuosi mieheni kuolemasta, silloin ajattelin, että se kertoo siitä, että olen valmis jatkamaan elämää. Mutta nyt en enään tiedä, mitä se silloin on. Liekö rakkautta ollenkaan vaan pelkkää ihastumista ja tarvetta saada joku rinnalle, joka rakastaa. Kuitenkin tällä hetkellä tiedän sen, että rakastan nykyistä miestäni sydämeni pohjasta, sitä en tiedä, rakastinko häntä alussa jo, mutta sillä ei ole väliä, Olen onnellinen, että olemme sillopin tutustuneet ja menneet naimisiin, sillä nyt minulla on rinnallani mies, joka tukee minua ja haluaa minun parastani. Mies, joka ottaa minut syliinsä kun itken tuskaani ja ikävääni.. Tukee, vaikka surenkin ihmistä, jota rakastin yhtäpaljon kuin häntäkin, jota joku saattaisi nimittää eksäksi, mitä hän ei kuitenkaan minulle ole. eksä on mielestäni se, joka on jätetty tai jättänyt muuten, kuin poistumalla täältä maanpäältä.

Tunnemyrsky riehuu sisälläni. En osaa ilmaista itseäni. Pidän jotain kulissia pystyssä, Kaikelle. Jopa itselleni. Miksi? Sitä en tiedä. Tai tiedän, mutten haluaisi sitä tunnustaa. Tiedän olevani heikko, tiedän romahtavani pioan. Jalkani eivät kestä tätä taakkaa joka sisälläni on. Sydämeni vuotaa verta, on pirstaleina..

Kävin rakkaan edesmenneen mieheni kuolinpäivänä, eli reilu kuukausi sitten jhänen kotiseudullaan. Ajattelin eheytyväni siellä. Lopputulos oli se, että pelkäsin sinne menoa, matkalla ahdisti, perillä ahdisti ja kotiinpalatessa ahisti vielä enemmän. En muistanut kuinka paljon kaipaankaan häntä, joka on jo poissa täältä maanpäältä.. <3 Huomasin saavani jokapaikassa sisintäni vaan entistäkin enemmän pirskaleiksi. Näin sieluni silmin Petron siellä jokapaikassa. Katseissa, teoissa ja ennenkaikkea luonnossa, sillä sitä Petro rakasti. Iltaisin siellä itkin, pakenin yksinäisyyteen ja omaan rauhaani. En halunnut olla kenenkään kanssa. Ja kun olin muiden kanssa, hymyilin, sillä en halunnut kenenkään näkevän pahaa oloa sisälläni. Miksi en puhumut, sitä en tiedä. He ovat kuitenkin minulle ne rakkaat, joiden kanssa puhua asiasta. Ehkä en uskaltanut, pelkäsin romahtavani heidän edessään. Sillä olen aina näyttänyt heillekin, että olen vahva ja selviän.. Liekö kukaan ennen tätä blogitrekstiäni tiesi siitä etten oikeasti jaksaisi enään sekuntiakaan.

Ja ystävät, ketä he ovat? En tiedä enään onko minulla yhtäkään. En tunne ketään, eikä heistä kukaan tunne minua. Olen pitänyt kaikille täydellistä kulissia. En ole uskaltanut olla oma itseni, enkä uskalla edelleenkään. Pelkään elämää. Pelkään kuolemaa. Koitapa siinä sitten päättää, mitä tehdä.

Voi kun voisi ja uskaltaisi avata kaiken! Edes tässä tekstissä en uskalla kuin rippeen elämästäni avata, sillä tämä on kuitenkin julkinen blogi.. Liekö on olemassa enään ketään, jolle kaiken uskallan avata, en usko..

Nyt on olo, että lähden haudalle. Istun hetkeksi ja ajattelen.. Ehkä saan vastauksia siellä, ehkä en.

Ja jos jotain ihanaa ja piristävää kuitenkin tähän loppuun. Meidän kohta 4kk ikäinen rakkaus, labbispentu nimeltään Kata. Sydämeni on vallattu. Ja tiedän ainakin yhden, joka on aina rinnallani, tapahtui mitä tahansa <3

kuvat: Matias Haaraniemi

Kun uni ei tulekaan..

Tällaisena yönä, kun nukkumatti ajaa ohi, on hyvä kirjoitella blogiin uutta tekstiä. Paljon onkin tapahtunut sitten viimekirhoituksen.
minun vuoden kestäneelle sairastelukierteelle löytyi vihdoin syy, 22.12 vuokra-asuntomme seinästä löytyi näkyvä homevaurio. Kumma juttu kun tällainen homeherkistynyt kuin minä onkaan sairastellut. Suuri harmi oli tosi muuttaa pois muuten niin unelma asunnosta. Olihan siinä oma piha, omakotitalo ja jokiranta. Mutta ei auta, terveys etusijalla kuitenkin. Jouluaatto menikin nopeasti, sillä päivällä siivosimme uutta asuntoa ja ilta vietettiin minun kotonani rakkaan oerheen ympäröimänä. Joulupäivä vietettiin anoppilassa ja hankitttiin jouluähky suunnitelmista huolimatta. Tapanina jatkettiin lisäkilojen hankkimista ja syötiin mieheni mummon luona perinteinen tapaninpäivän karjalanpaisti. Joululahjat tulivat enemmän kuin taroeeseen, saimme vaatteita ja niissä sitä kuljettiinkin joulun jälkeen tovi. Heti tapsanpäivän jälkeen alkoi tohina, tavarat pakattiin kiireenvilkkaa laatikoihin ja kaikki tekstiilipintaiset huonekalut sekä kodintekstiilit pakattiin jumperiin ja saimmekin suuren kokon aikaseksi. Iso junoerillinen tavaraa jouduttiin polttamaan homevaurion vuoksi. Järkytys ja shokki oli uutenavuotena kova. Uusi asunto oli alla ja vanha luovutettu mutta päällä minulla vain yöpaita.. Onneksi saimme heti vuoden alussa lahjoituksena vaatteita ja kodintekstiilejä. Kyllä apu on löytynyt läheltä kun sitä on kaikkein eniten tarvittu.

mutta myös jotain hyvää luvassa. Bellan lähdön jälkeen on koti tuntunut tyhjältä. Ei ole pientä karvakasaa vieressä, ei yöllä unettomalle seuraa. Kaikkein eniten olen kaivannut pienten tassujen tepsutusta perässäni. Niimpä kävimme muutama päivä sitten valitsemassa itsellemme koiranpennun. Reilun parin viikon päästä tämä pieni musta labradorinnoutajan pentu, Karma, muuttaa meille. Siitä alkaakin erilainen aikakausi. Matot rullalle ja varastoon ja pienen pennun sisäsiistiksi opetteleminen alkaa. Kyllä sitä pientä jo kovasti odotetaan. Hiljalleen alkaa tavarat olemaan sille jo kasassa ja loput katseltuna mitä ei ole vielä ehditty hankkia. Karma on metsästyslinjainen labbis joten se on rakenteeltaan hieman sirompi kuin palveluskoiraksi jalostetut labukat. Luultavasti tämäkin blogi hiljenee aikalailla, kun siirryn aloittamaan uutta blogia, jossa saatte seurata Karman kehittymistä pienestä pennusta loistavaksi (toivottavasti) noutajaksi. Ensisyksynä meillä on siis jo karvakaveri täynnä energiaa mukana rantoja koluamassa jahdin aikaan. :) palaamisiin ja uuden blogini osoite tulee ilmi seuraavassa postauksessa lähiviikkoina. :)

Palaamisiin! - Milla

Viimeisiä aikoja..

Tämä näky ei välttämättä enään kauan ole sohvallamme.. Kävin tänään bellan kanssa eläinlääkärissä.. Bella oli viimeviikon kipeän oloinen ja on ollut jo pitkään tosi väsyny. Nyt sitten viikonloppuna vointi huononi rajusti ja käytiin päivystyksessä. Ultrassa näkyi vatsassa jotain ylimääräistä ja verikokeissa ilmeni voimakas anemia ja muutama muu arvo pielessä. Niimpä tänään päivällä kävimme bellan kans jatkotutkimuksissa. Anemia oli pahentunut kun ei oikein syö nyt kun on kipeä. Sen vuoksi otettiin uudestaan ultra ja lisäksi myös rtg. Bellan maksasta löydettiin iso kasvain jolle ei voi tehdä mitään.. Niimpä täällä meillä vietetään surullista aikaa, lääkitään ja hoivataan. Aikaa voi olla viikko, kuukausi tai enemmän, ennustetta ei ole. Bellan oireita hoidetaan voimakkailla kortisoneilla ja ensiviikolla on kontrolli. Jos hoito auttas bellan vointiin, jatketaa sitä kunnes ei ole mitään tehtävissä, jos ei auta tai bellan vointi romahtaa, saa bella siirtyä vihreämmille niityille. Tärkeintä on nyt vain se, että bellalla on hyvä olla eikä sen tarvitse kärsiä.


Rakas! Tuntuu niin pahalta hiljaa hyvästellä ystävä, joka on kulkenut mukana viimeisimmät vaikeat vuodet. Mutta tärkeintä on, että bellalla on hyvä olla! En halua bellan kärsivän.. Päivä kerrallaan!

<3

Kuulumisia

Vähän kevään kuulumisia. Rankkaa on ollut.. Olin tuossa kuun alussa psykiatrisella osastolla viikon verran. Voimat loppu totaalisesti enkä enää pärjännyt kotona. Viikon jälkeen halusin jo kotiin ja tässä sitä on nyt kituuteltu.

Osaston jälkeen mulla alkoi nuorisopsykiatrian polilla hoitokartoitus. Sutä ois vielä kaks viikkoa jälellä ennen kuin saan lopulliset diagnoosit ja hoitomääräykset. Kartoitus on ollut todella rankkaa. Kaikki vanhat haavat rrevitty auki, puitu asioita. On juteltu niin mun koulukiusaamisen seurauksista, itsetunto ongelmista kuin myös leskeyden jälkeen jättämistä jäljistä.

Tämän viikon hoitokartoituksessa juteltiin lääkärin kans tulevista diagnooseista. Kaikista masennus ja ahdistuneisuus testeistä on tulokset rajuja.. ei siis hyvältä näytä. Ainakin masennus, ahdistuneisuushäiriö, raju paniikkihäiriö ja postraumaattinen stressioireyhtymä diagnoosit tulossa. :(

Kolme edellistä yötä mennyt levottomasti. Aamut väsyneitä ja päivällä paha ja levoton olo. Tuntuu ettei tahdo jaksaa mitään ja kotikin kuin pommin jäljiltä. Lisäksi paino taas noussut. Enkä voi enään edes pelata lentopalloa kun akillesjänne ja polvi temppuilee. :(

Yksi asia on kuitenkin, mikä on tuonut iloa ja energiaa arkeen. Tupperware konsulenttina aloitin alkuvuodesta ja pidän erittäin paljon tästä työstä! Toki välillä on aivan liian vähän kutsupaaikkoja kun ei oikein riitä energiaa hankkia uusia paikkoja.. ei kukaan blogin lukijoista oulun lähikunnissa (max 150km) ole kiinnostunut pitämään kutsuja? olis kiva ku sais lisää kutsupaikkoja niin ei voisi liikaa jäädä kotiin murehtimaan elämää.. (minut tavoittaa s.postitse : pikkupeikko@windowslive.com.)

Valoisaa alkukesää ja koitetaan nauttia kevään huumaavvasta tuoksusta sekä lisääntyvästä auringonvalosta!

love -milla

Alkukevään kuva omasta jokirannasta