Ahdistaa..

Silmissäni tyhjä katse,
tuijotan vain eteenpäin,
en näe mitään.
En edes tahdo nähdä mitään,
sillä ympärilläni on pelkkää pimeää.

Katson peiliin,
en tunnista haamua, joka peilistä kurkistaa.

Kuka lie.

Hätkähdän,
tunnistan kasvonpiirteet,
minähän se siellä.

Miten minulle on voinut käydä näin?
Mihin olen itseni hukannut?

Minne lie.

En jaksa uhrata ajatusta huomiselle,
saatikka sitten ensivuodelle.
Liekö niitä tuleekaan.

Kävelen ulkona,
sade valuu kasvojani pitkin sekoittuen kyyneliini.

Missä valo? Miksi on näin pimeää? Miksi?


Tällainen runo syntyi tänään. Siltä minusta tuntuu.. On vain pimeys. Ei jaksa ajatella eteenpäin.. tuntuu kaikki niin vaikealta.. Haluaisi ulos muttei jaksa lähteä. Tekisi mieli ystävien kans ulos, muttei viitsi.

Ei vain jaksa..

Kai se on jostakin kohta haettava apua. Ei tämä näin voi jatkua.. Eihän tällaisen pimeyden kanssa kukaan jaksa.

Kuuletko sen


Koitti päivä myrskyinen, juuret maasta irti repi 
Eilen rakkaus lämpöinen, nyt vierellä tyhjä peti
Miksi lahjan suuren annoitte, sitten pois sen minulta veitte 
Voiko kaikella olla tarkoitus, kun enkelit luokseni toitte
Kuinka voisin sanoa, ettei millään ole merkitystä. Olen hetken hiljaa, kuulen maailman hengitystä

Kuuletko sen, kun metsä sulle huokaa. Kuuletko sen, kun kalliot kuiskaa
Kuuletko, kun universumi vastaa. Tunnetko, kun universumi antaa Rakkauden

Miksi sydämeni sulkisin, etten enää kaunista näkis
Ystäville kääntäisin selkäni. Ei ilo enää luonani kävis
Sain lahjaksi suuren rakkauden, se lapsen silmistä loistaa
Vaikka olet kaukana jossakin, ei rakkautesi ole poissa
Kuinka voisin sanoa, ettei millään ole merkitystä. Olen hetken hiljaa, kuulen maailman hengitystä

Kuuletko sen, kun meri sulle huokaa. Kuuletko sen, kun pellot sulle kuiskaa
Kuuletko, kun universumi vastaa. Tunnetko, kun universumi antaa Rakkauden

Valosi kosketti jokaista, missä milloinkin sä kuljit
Olit aarre arvokkain, kun elämäämme tulit
Kuin pisara suuressa meressä, oot osa maailmankaikkeutta
Elät tuhansissa tarinoissa, on rakkautesi ikuista

Kuuletko sen, kun metsä sulle huokaa. Kuuletko sen, kun kalliot kuiskaa
Kuuletko, kun universumi vastaa. Tunnetko, kun universumi antaa
Kuuletko sen, kun meri sulle huokaa. Kuuletko sen, kun pellot sulle kuiskaa
Kuuletko, kun universumi vastaa. Tunnetko, kun universumi antaa Rakkauden

Sanat: Kreeta Karhu

Tätä kuuntelin eilen tovin jos toisenkin. Ihana kappale ihmiseltä, joka tietää miltä leskeys tuntuu. Usein olen nyt viimeaikoina miettinyt Petroa, edesmennyttä rakastani. Olen jutellut kavereiden kanssa hänestä. Siitä, millä esimerkillisellä tavalla hän eli. Niin hyvä ihminen!

Eilen itkin pitkästä aikaa ikävää ja kaipuuta. Vaikka on uusi elämä alkanut ja uusi mies rinnalla, ei menneisyyttä voi pyyhkiä muutamassa hetkessä pois mielestä. Ja kaikkea ei edes halua pyyhkiä pois. Eikä tarvitsekaan.

Surun hetkellä pitää olla itselleen armelias, antaa itkun tulla ja surun vyöryä yli. Suru ei laatikkoon piiloon laitettuna häviä vaan kasvaa ja kasvaa ja lopulta tunkeutuu ulos ryöppynä jota on vaikea kestää. Liian usein huomaan itse tunkevani surun jonnekkin kauas pois. Ja silloin se pääsee aina yllättämään voimakkuudellaan kun sitä vähiten kaivattaisiin.

Mutta tähän loppuun jotain iloista, ihanaakin. :) Olen hellinyt itseäni, olen leikkauttanut ja värjäyttänyt hiukseni kaverini hoivissa ja olen todella onnellinen lopputuloksesta. Olen myös käynyt lauleskelemassa karaokea. Mikään ei voita kahta laulamista ja luontoa ja lentopalloa terapeuttina! Ei mikään!

Pieniä palleroisiakin syntyi meidän Nadja rouvalle. Niitä on sitten tässä viimeaikoina ihasteltu ja silitelty. Ne on niin pieniä! Mutta kohta niistäkin joutuu luopumaan, allergia ei tykkää. :/

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

Itkua..

Meillä on viimeaikoina itketty usein. Valitettavasti ei ilosta, vaan surusta. Tuosta suuresta tuskasta jota kannan sisälläni.

Miksi muille? Mikei meille?

Olen onnellinen siitä, että ystävät ympärilläni saavat pienokaisia. Näen sen heidän silmistään, kasvoistaan, kuinka he rakastavat sitä pientä tähtisilmää, ihmettä.

Samalla kuitenkin, joka kerta kasvaa suuremmaksi ja painavemmaksi möykky rinnassani. Miksi muille? Miksei meille?

Edesmenneen rakkani kanssa toivomme ja rukoilimme lasta. Mutta Taivaa Isä tiesi tulevaisuudesta ja näki parhaaksi antaa meidän olla kahden. Nyt olen miettinyt tässä viime viikkoina, miksi en saa lasta? Miksi en saa edes pientä merkkiä siitä, että saan joskus vielä kokea äitiyden ilon.

Tänään näin televisiosta kuinka äiti onnellisena nosti lapsen rinnalleen heti syntymän jälkeen. Valtava kaipuu valtasi minut. Vaikka tahtoisinkin opiskella nyt rauhassa ammattini loppuun, en voi sille mitään, että kaipaan pientä perheeseemme.

Täytyy vain tyytyä ylemmän tahon tahtoon. Hän antaa sen mikä meille kullekin on tarkoitettu.

- Milla -

Äiti, jolla ei ole lasta

ROHKEUTTA SINULLE, ÄITI,

jolla ei ole lasta.

Sinulla on äidin sydän ja mieli.

Sinulla on syli,

joka olisi valmis ottamaan lapsen vastaan

ja kädet, jotka janoavat lapsen 

käden kosketusta.

Mieltäsi viiltää kaipaus.

Tunnet epäonnistuneesi siinä,

mikä muille on itsestään selvää.

Rohkeutta!

Sinulla on toivoa.

On monia tapoja syntyä.

On monia teitä tulla äidiksi.

Kuuntele itseäsi,

rukoile ja etsi tietäsi.

Rakkaus jota kannat sisälläsi on lahja.

Ehkä joku lapsi juuri nyt kaipaa äidinrakkautta,

jota juuri sinä voit antaa.

(Anna-Mari Kaskinen) 

Oma koti kullan kallis!

Mökillä on välillä hyvä käydä tyhjentämässä pää nauttien luonnonrauhasta. Kuva aamuyöllä!

Koulussa olen päässyt jo ajelemaan kuorma-autolla!

Tupa

Tupa

Makuuhuone

Makuuhuoneen työpiste

Lappia liukuovessa <3

Kukat piristää kummasti sateistakin päivää.

Nyt ei sormet liiku näppäimillä kuin yleensä, ei vain tule tekstiä. Halusin kuitenkin jakaa teidän kanssanne kuvat omasta kodistani. Minun ja uuden rakkaan aviomieheni kodista. <3

Onhan se kumma!

Lähes 3 vuotta ehdin kärsiä vatsakivuista jotka tulivat aina yllättäen, ilman syytä. Tutkittiin aina vain painelemalla ja ottamalla verikokeita. Mutta kun kaikki oli kunnossa, ei lisätutkimuksia tehty. Satoja euroja onmennyt päivystysmaksuihin kun olen sinne niin usein näiden lähes 3 vuoden aikana joutunut.

Sunnuntai-iltana alkoivat jälleen vatsakivut, mutta särkylääkkeellä sain kuriin ja menin unille.. Aamulla kivut jatkui ja taas lisää lääkettä.. Illalla kivut vaan voimistui voimistumistaan ja lopulta tuntui etten voi puhuakaan. Huono olo seuras kipuja ja lopulta oksensin verta. :/ Kova säikähys ja kohti oysia jälleen!

Vihdoin ottivat minut vakavissaan! Pääsin todella nopeasti eteenpäin ja petiin pötkölleen. Vihdoin löytyi lääkäri, jolla oli kokemusta samantapaisista tapauksista. Oireetkin hiljalleen alkoivat helpottamaan ja pystyin jo hieman hymyilemäänkin. Miehellenikin totesin vain: ''En mä sit kuollutkaan! Ette te näin helpolla minusta pääse! :) '' Lääkäri tutki, veriarvoissa jälleen kaikki ok. Kyseli ja tutki.. Vihdoin sain vastauksia ja lääkityksen! Olo on todella helpottunut. Kaikki tämä piina onkin hoidettavissa! Refluksitauti erilaisilla ei tavallisilla oireilla siis kyseessä ja vatsansuojalääkkeet käyttöön.

Stressi saa siis koviakin aikaan. Oireet pahenivat Petron kuoleman jälkeen huomattavasti. Stressaan helposti asioista ja yhtäkkinen toisen ihmisen, oman rakkaan, puuttuminen elämästä sai elämän mullistumaan vieläkin enemmän. Älkää siis ihmiset stressatko liikaa!

Petron yllättävä kuolema on jättänyt minuun jälkensä. Pelkään itse kuolevani myös. Kyllä sitä on ollut niin huolissaan ja ehtinyt kuvitella jos mitkäkin mahdollisuudet tähän vatsaongelmaan. Jospa nyt helpottais!!

Tällaista tällä kertaa! :)

Lentopallosta juuri tulin, saunassa kävin ja nyt on niin hyvä ja rento olo. Ihanaa kun on elämässä sellaisia ihmisiä ja asioita, jotka saavat mielen hetkeksi puhtaaksi aivan kaikesta!

Love.
Milla

Ahistusta ja itkua..

Kuka jaksaa hymyillä päivästä toiseen silloin kun on vaikeaa? Kun huolet kaatuu päälle, pyykkivuori tulee vastaan kylppärin ovella, tiskipino nousee korkeuksiin ja jääkaapissa palaa vain valo? Villakoirat juoksevat pitkin lattioita ja sängystä vällyjen alta kuuluu vain: köhköh atsiuh!

En ainakaan minä jaksa hymyillä. En sitten millään.

Välillä toki pääsee jo sellainen kauhistuttavan kuuloinen naurunhörähys. Eihän tää voi olla totta edes kahden hengen taloudessa, tällainen kaaos. Kuka sotkee? Miksei kukaan siivoa?

Päätän vakaasti siivota heti kun olo kohenee.. Kuitenkin huomaan illalla myöhään siivoavani ja yksiväni samalla kauheasti. Kohta istahdan sohvalle ja pitelen kylkiäni. Miksi piti taas koittaa siivota? Enkö ymmärrä, etten voi nyt kun olen juuri päässyt keuhkokuume diagnoosista lievempään eli vain (jos sen niin voi sanoa) keuhkoputkentulehdus diagnoosiin. Perjantaihin saakka pitäisi levätä. Mutten osaa..

Huhhei. Jospa ens kerralla jotain positiivisempaa, nyt ei irtoa sellaista.. :/

Toivotaan että aurinko pilkistäis jo huomenna pilvien lomasta :)

-Milla-

Naura tai edes hymyile päivittäin!

Eilen oli loistopäivä. Tai no ei päivä, mutta ilta!

Kuulin keväällä ystävältäni Nauruklubista ja päätin lähteä testaamaan. Mukaan tempasin lähes naapurissa asuvan ystäväni arjen keskeltä rentoutumaan.

Aluksi tuntui ihan hullulta, mutta loppua kohti fiilis vaan kohosi ja kohosi. Vielä kotonakin nauratti! Suosittelen jokaiselle!!

https://www.facebook.com/OulunNauruklubi?fref=ts TSEKKAA!

Niin ja sitten asiaan..

Ihminen on kumma olento. Sitä hyvin usein valittaa ja valittaa, kaikki on aina huonosti. Käytämme turhaan kasvojemme lihaksia surullisen, myrtyneen yms ilmeen saamiseksi kasvoille. Miksi? Hymy käyttää paljon vähemmän lihaksia (suomalaiset on tunnetusti laiskoja) ja saa kaiken lisäksi hyvän olon itselle. Kokeileppa naurahtaa tekonaurua muutama kerta. Vaikka ihan yksiksesi missä tahansa. Saat varmasti aikaan hölmistyneen hymyn kasvoillesi ja liekö jopa oikean naurahduksen. Kehomme ei tunnista tekonaurun ja oikean naurun eroa, vaan alkaa erittämään endorfiinia, hyvänmielen hormonia aivoihimme. :) Ja näin tulemme paremmalle tuulelle.

Kirjoitan tätä tekstiä nyt kipeenä, sängynpohjalta. Mutta uskokaa tai älkää, hymyilen silti..

Sovitaanhan niin, että hymy päivässä? Koetappa kaupassa, ravintolassa, bussissa tai missä tahansa tartuttaa hymysi, se ei ole vaikeaa! :)

Hymyjä ja aurinkoa syksyyn!

-Milla-

Mietteitä..

Liekö tätä enään kukaan lukee, mutta omaksi iloksi (jos tätä iloksi voi kutsua) kirjoitan..

Miten sitä voi olla samalla onnellinen ja surullinen?

Olen onnellinen, että minulla on rakastava mies mutta samalla olen surullinen siitä, mitä olen menettänyt.. Miksi ihminen ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään? Minäkin vain aina valitan ja valitan.. Eikö mikään riitä?

Minulla on koti, on rakastava puoliso, ihana koira, ruokaa, vettä.. Mutta silti olen tyytymätön? Kiukkuan helposti. Räjähtelen..

Välillä iskee suunnaton ikävä ja suru.. Miksi minulta on niin paljon otettu pois. Miksi elämääni on heitelty?

Vihaan välillä itseäni, välillä elämää ja välillä vihaan kaikkea mitä ympärilläni on. Joskus haluan vain olla vihainen jollekin asialle, ja sitten olen.

Pian kuitenkin naurahdan, hölmö minä..

Mietteitä, elämää syvempiä.. Liekö ratkaisuja kellään, missään..

-Milla-

Muutto. Väsy. Sairastelu.

Hengissä ollaan, just ja just..

Ei ole ehtinyt eikä jaksanut kirjoittaa..

Miten sitä onkin niin väsynyt kaikkeen..

Olen nähnyt unia.. Nukkunut levottomasti. Miksi olet unissani? Miksi mietin sinua? Miksen kaipaa sinua enään niinkuin ennen? Miksi? Miksi?

Liikaa kysymyksiä, liian vähän vastauksia. Ehkä huomenna, ehkä jo tänään..

Sanoja ei tule, joten kuvina elämääni. :)

Nyt jännittää..

Enään 3 yötä häihihn.. On kai jo lupa jännittää? :)

Puku on valmis, uuni on käynyt kuumana ja kädet askartelusta kipeinä. Mutta kaikki on sen yhden tärkeän päivän arvoista!

Huomenna kuvaajamme ottaa ensimmäiset kuvat, jospa tulis kaunis ilma :)

Aamulla heti kampaajalle, sieltä kotiin ja pukua päälle. Kuvauksiin ja illalla vielä lauluharkat. Huhheijjaa. Mutta ensi viikolla sitten huilitaan kylpylässä senkin edestä :)

Vuosi on mennyt, paljon on tapahtunut..

Ei ole tullut kirjoitettua, on ollut niin paljon kaikenlaista mahdollista..

Aloitetaanpa pitkältä viimevuodelta :)

Elikkä marraskuun alussa tutustuin yllättäen ihanaan mieheen aikomuksena ystävystyä vain hänen kanssaan. Ystävyys syveni rakkaudeksi ja vaihdoimme kihlat hyvin pian. Nyt on häät jo tulossa.

En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka jäävät vain makaamaan paikalleen, tahdon elää ja jatkaa matkaa. Mutta pysähtyäkin on täytynyt. Muutama viikko sitten oli ensimmäinen vuosipäivä. Enpä olisi osannut odottaakaan kuinka vaikea tämä päivä on. Joko kaksi edeltävää viikkoa olin sekaisin. Itkin ja raivosin herkästi. Minä, joka yleensä pysyn todella pitkään tyynenä. Ahdistuin siitä lisää, enhän halunnut että uusi mieheni joutuisi kokemaan niin paljon pahaa minulta.

Lopulta hakeudun psykiatriseen päivystykseen oma-aloitteisesti. Ja helpotus tuli. Sain siellä puhua ja kertoa asioista. Pelkäsin sinne menoa, sillä luulin että sieltä joutuu aina osastolle. Mutta soitettuani ja kyseltyäni sain kuulla, ettei se todellakakan tarkoita aina sitä, että tarvitsee lähteä osastolle ja niin uskaltauduin matkaan. Kotimatkalle sain vielä puhelinnumeroita ja niinpä jo pian oli varattuna minulle aika Kriisikeskukseen.

Jo pelkkä tieto siitä, että on olemassa jokin paikka mihin mennä puhumaan helpotti minua kovasti. Muutama päivä sitten kävin ensimmäisen kerran kriisikeskuksessa ja tapasin erittäin ihanan naisterapeutin. Olin reilun tunnin ajan hänen vastaanotollaan ja puhuin ja puhuin ja puhuin. Hän löysi minusta sellaisia tunnelukkoja, ajattelemattomia asioita ja muistikuvia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Kuin onnellinen ja helpottunut olo ihmisellä voikaan olla, kun on saanut purkautua koko sydämensä kyllyydestä. Tulevalla viikolla on jo seuraava aika ja vielä 3 kertaa voin käydä siellä. Sitten jatkohoitokin on jo suunniteltu valmiiksi. Helpottunut olo, kun tiedän, että nyt minusta pidetään huolta.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Mieheni kuoli alkuvuodesta 17.2.12. Maailmani romahti. Hautajaiset vietettiin 17.3.12. Keväämmällä sain ajokortin. Pakenin ajatuksia ja yhteistä kotiamme muutaman kuukauden ajan pitkin Suomen maata. Käytin kaiken ylimääräisen rahani polttoaineisiin ja matkustamiseen. Kilometrejä kertyi yli 20 000. Vihdoin syksyllä rauhoituin kotiin ja koti alkoi ahdistaa. Se oli meidän yhteinen kotimme, enkä saanut siitä omaa kotiani, vaikka yritin. Olin rikki sisältä, mutta kaikille vakuutin vain, että hyvin menee. Minkä sille enään mahtoi, kun kaikki vain kehuivat kkuinka vahva olen. Päätin olla vahva kun heidän mielestään olin. Oikeasti olisin tahtonut vain romahtaa maahan ja antaa itkun tulla. Olisin tahtonut, että joku hoitaisi minua, pitäisi minusta huolen. Päädyin syksyllä liikehtimään rauhattomasti milloin missäkin omalla kotiseudulla ja muutaman reissun kauemmaksikin. Pääsin jo vähän sinuiksi itseni kanssa, en enään ollut ystävillenikään niin sietämätön tapaus.

Sitten kuviot muuttuivat, huomasin että silmäni ovat auenneet. Ympärilläni olikin vielä miehiä olemassa, joita en vain ollut huomannut ollenkaan. Sain kiinni elämästä ja ystävistäni jälleen. Erään minulle hyvin tärkeän ystävän kanssa tuli ajeltua yökaudet pitkin kotikylän raitteja. Milloin istuen autossa merenrannassa, milloin ajellen pitkin kinttupolkuja. Ja juttu luisti. Reissuilla saattoi vierähtää kuusikin tuntia, eikä sitä huomannut missään. Purkauduin ja samalla kuuntelin ja autoin ystävääni. Olimme toistemme tuki, nostimme, tuimme ja kannoimme toisiamme silloin, kun itsellä oli voimia mutta toisella ei. Näitä hetkiä olen kaivannut nyt kun olemme muuttaneet kumpikin uusille paikkakunnille.

Seuraava muutos siis tuli marraskuussa, tuleva mieheni astui kuvioihin ja elämä muuttui kerrasta. Alkoi viriä toivo siitä, ettei tarvitsisikaan vanheta yksin kiikkutuolissa. Nyt toiveet ovat toteutumassa, sillä häät ovat aivan nurkan takana.

Joulukuussa sain vihdoin tehtyä ison päätöksen, muutin pois edesmenneen rakkaani ja minun yhteisestä asunnosta ja omalta kotipaikkakunnaltani. Päätös oli vaikea, mutta lopputulos on ollut parempi kuin osasin odottaa. Nyt olen saanut hoitoa oikealla tavalla, olen päässyt eteenpäin elämässä ja irti vanhoista asioista. Elämä jatkuu ja hymyilee. :)

Toivotaan, että kevään ja uuden elämän myötä myös tämä blogini piristyisi, liekö tällä enään lukijoitakaan, mutta itsellenihän minä tätä kirjoitan, terapiakseni. :) Eiköhän kohta ole myös arvonnan aika. :)

Raikasta ja rakkauden täyteistä kevättä kaikille!

Edesmenneen rakkaani viimekevään hiihtoreissulta ottama kuva. :)