Kuuletko sen


Koitti päivä myrskyinen, juuret maasta irti repi 
Eilen rakkaus lämpöinen, nyt vierellä tyhjä peti
Miksi lahjan suuren annoitte, sitten pois sen minulta veitte 
Voiko kaikella olla tarkoitus, kun enkelit luokseni toitte
Kuinka voisin sanoa, ettei millään ole merkitystä. Olen hetken hiljaa, kuulen maailman hengitystä

Kuuletko sen, kun metsä sulle huokaa. Kuuletko sen, kun kalliot kuiskaa
Kuuletko, kun universumi vastaa. Tunnetko, kun universumi antaa Rakkauden

Miksi sydämeni sulkisin, etten enää kaunista näkis
Ystäville kääntäisin selkäni. Ei ilo enää luonani kävis
Sain lahjaksi suuren rakkauden, se lapsen silmistä loistaa
Vaikka olet kaukana jossakin, ei rakkautesi ole poissa
Kuinka voisin sanoa, ettei millään ole merkitystä. Olen hetken hiljaa, kuulen maailman hengitystä

Kuuletko sen, kun meri sulle huokaa. Kuuletko sen, kun pellot sulle kuiskaa
Kuuletko, kun universumi vastaa. Tunnetko, kun universumi antaa Rakkauden

Valosi kosketti jokaista, missä milloinkin sä kuljit
Olit aarre arvokkain, kun elämäämme tulit
Kuin pisara suuressa meressä, oot osa maailmankaikkeutta
Elät tuhansissa tarinoissa, on rakkautesi ikuista

Kuuletko sen, kun metsä sulle huokaa. Kuuletko sen, kun kalliot kuiskaa
Kuuletko, kun universumi vastaa. Tunnetko, kun universumi antaa
Kuuletko sen, kun meri sulle huokaa. Kuuletko sen, kun pellot sulle kuiskaa
Kuuletko, kun universumi vastaa. Tunnetko, kun universumi antaa Rakkauden

Sanat: Kreeta Karhu

Tätä kuuntelin eilen tovin jos toisenkin. Ihana kappale ihmiseltä, joka tietää miltä leskeys tuntuu. Usein olen nyt viimeaikoina miettinyt Petroa, edesmennyttä rakastani. Olen jutellut kavereiden kanssa hänestä. Siitä, millä esimerkillisellä tavalla hän eli. Niin hyvä ihminen!

Eilen itkin pitkästä aikaa ikävää ja kaipuuta. Vaikka on uusi elämä alkanut ja uusi mies rinnalla, ei menneisyyttä voi pyyhkiä muutamassa hetkessä pois mielestä. Ja kaikkea ei edes halua pyyhkiä pois. Eikä tarvitsekaan.

Surun hetkellä pitää olla itselleen armelias, antaa itkun tulla ja surun vyöryä yli. Suru ei laatikkoon piiloon laitettuna häviä vaan kasvaa ja kasvaa ja lopulta tunkeutuu ulos ryöppynä jota on vaikea kestää. Liian usein huomaan itse tunkevani surun jonnekkin kauas pois. Ja silloin se pääsee aina yllättämään voimakkuudellaan kun sitä vähiten kaivattaisiin.

Mutta tähän loppuun jotain iloista, ihanaakin. :) Olen hellinyt itseäni, olen leikkauttanut ja värjäyttänyt hiukseni kaverini hoivissa ja olen todella onnellinen lopputuloksesta. Olen myös käynyt lauleskelemassa karaokea. Mikään ei voita kahta laulamista ja luontoa ja lentopalloa terapeuttina! Ei mikään!

Pieniä palleroisiakin syntyi meidän Nadja rouvalle. Niitä on sitten tässä viimeaikoina ihasteltu ja silitelty. Ne on niin pieniä! Mutta kohta niistäkin joutuu luopumaan, allergia ei tykkää. :/

Näihin kuviin ja tunnelmiin!