Purkautumista, tunteita.. Kun on niin ainainen paha olo :(

Miten se voikin taas olla lähes viikonajan kaikesta kivasta huolimatta älyttömän vaikeita ja raskaita päiviä? Tuntuu niin pitkälät ajalta selviytyä huomiseen, eikä sitä huomista edes odota, se kun on kumminkin samanlainen ku tämäkin päivä :/ 

Kaipaan kauheasti ystävien seuraa, puheluita, ihmisiä ympärilleni. 
Pelkäsin jo masentuneeni, mutta masentunut sulkeutuu, ja itsekin tiedän sulkeutuvani silloin taustani vuoksi. 

Suru puskee näin reilun puolenvuoden jälkeen yhtäkkiä todella raskaana päälle. Mietin asioita miehessäni, kuinka ihana ihminen hän olikaan. Mietin niitä onnellisia vuosia, jotka saimme viettää yhdessä. ♥ olin oikeasti onnellinen kerrankin kaiken lapsuuden paskan jälkeen!

Nyt tuntuu pahalta, en halua enään kuulla kertaakaan, että olen todella nuori ja elämä edessä, tiedän sen itsekin. 

Esitän liian kauan aina vahvaa, ja sen vuoksi en enään jaksa. Haluan olla heikko, tahdon että joku antaa mun olla heikko ja ottaa lähelleen, lohduttaa.. mutta kuka sen tekisi kun häntä ei enään ole :( ♥


Liekö kaamosmasennusta vielä surutyön lisäksi :/

Olen kuin tämä elukka, joka miehelläni oli. Tahtoisin pinnalle, mutta vasta pää on pinnalla ja kokoajan on vaara tippua takaisin syvyyteen. :(

Tyhjyys, yksinäisyys..

En jaksa edes kirjottaa, on niin tyhjä ja yksinäinen olo. Miksi? Muuta kysymystä ei pyöri mielessä, kaikki lauseet alkavat sanalla, miksi?


Kirjoitin tänään runon. Jaan sen kanssanne. Ehkä jo huomenna on helpompi olla.



Yksinäisyys,
sinä kauhea tunne,
sinä hukutat minut.
käärit minut peittoosi ja suljet pimeyteen.

Mene pois,
sinä kauhea olo,
minun olisi niin aljon helpompi elää ilman sinua.

Katoa,
jotta jaksaisin taas hetken eteenpäin.

Tiedän,
hymy kaunistaisi kasvoni,
veisi pois kauhean tunteen,
mutta...
en vain jaksa.

Tunteita..

Tänään tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Aamulla heräsin puhelinsoittoon, joka meni seuraavalla tavalla.

Minä: Haloo.
Soittaja: Huomenta, me kävimme juuri asentamassa hautakiven paikoilleen ja sitä voi nyt mennä katsomaan.
Minä: Anteeksi mitä??
Soittaja: Me kävimme siis juuri asentamassa hautakiven paikoilleen ja sitä voi nyt mennä katsomaan sinne paikanpäälle.
Minä: (tyynen rauhallisesti) Kiitos soitosta. Moikka.

Kyynelet alkoivat samantien valumaan silmistäni. Raivostutti. Painuin peitonalle. Kaverit kyselivät heti, mikä minulla on. En saanut raivoltani ja surultani sanottua kuin että; ei voi olla totta!

Vihdoin sain sanottua ääneen asian. Puin nopeasti päälleni, nakkasin kaikki tavarani alas parvelta missä olin ja ryntäsin ulos tupakalle. Tuntui niin pahalta.

Kiven suunnittelin itse, rakkaudella työstin tämän asian. Sovimme palaverissa, että minulle ilmoitetaan etukäteen, milloin kivi asennetaan jotta osaan olla paikalla. Olimme sopineet koko mieheni suvun kanssa, että olemme yhdessä paikalla tällöin myös. Paikalleen laitto oli sovittu ensiviikolle ja odottelimme soittoa, jolloin hautakivi asennettaisiin paikoilleen. Tuntui niin väärältä, että kivi laitetaankin edellisellä viikolla ja vielä sunnuntaina! Minulle sunnuntai on ollut aina pyhä lepopäivä.

En ymmärrä, miten sain koottua itseni puhelimessa ja tyynen rauhallisesti sanottua vain asialliset kiitoset. Aivan kuin onnettomuuspäivänäkin. Puhuin rauhallisesti, ja sitten räjähti.

Päivä on ollut tunteikas. Olen itkenyt, olen nauranut, olen ollut välillä onnellinen ja välillä onneton. Nyt illalla myöhään puhkesin itkuun. Oli niin paha olla. Tää ikävä sattuu niin syvälle sydämeen, ettei tätä tuskaa voi ymmärtää kukaan muu, kuin saman kokenut.


Minulla on niin ikävä sinua rakas.. <3

Hailuoto.

Olen nyt nuorten leskien vertaistukiviikonlopussa. On itketty, naurettu ja puhuttu. Mikään ei voi olla minulle tällähetkellä parempi paikka kuin tämä.

Ihmisiä ympärillä, jotka oikeasti tietävät, kuin paljon se sattuu kun menettää puolisonsa. Kukaan muu ei voi ymmärtää niin täysin minua, kuin saman kokenut..

Jokainen, joka kärsii jostakin, oli se sitten puolison, lapsen, äidin taikka isän menetys niin hakeutukaa rohkeasti vertaistukiryhmiin! Itse olen saanut niin suuren avun, etten voi kuin kyynelet silmissä todeta, että ilman näitä ihmisiä en olisi taas jälleen hieman eheämpi.

Ihana aamulla ensimmäisenä kun nousee ylös niin katsoa ulos ikkunasta merta, jossa vaahtopäät juoksevat kilpaa. Rakastan merta, sen liikkeitä. Usein istun rannalla ja mietin elämääni. Kuinka elämäni on kuin meri, vaikka pinta olisikin joskus tyyni, niin sisällä voi raivota. Ja kuinka joskus joku aalto elämässä tuntuu, että se vie kaiken mukanaan. Välillä saa keinua rauhallisessa aallokossa, joka rauhoittaa. Taivaanranta on niin kaukana, ei koskaan voi tietää, mitä siellä on, millon tulee päätepysäkki ja mitä matkan varrella vielä ehtii tapahtua.

Tähän loppuun vielä runo kirjasta, jonka ostin äskettäin pienestä putiikista tuosta satamasta.

Tämä runo on Helvi Juolan kirjasta Kaarnalaiva ja minä.



Oi mereni, ystäväni ikuinen,
anna pienen pieni osa yksinäiselle
rannan kulkijalle rauhastasi,
voimastasi, tyyneydestäsi.
Anna askeleihini kesäpäivän keveys
vielä auringonlaskun aikaan.
Anna tyyneys vielä senkin jälkeen
un aurinko pilviin hukkuu
ja olen yksin.
Anna rauhastasi silloinkin
kun tuulet ja pauhusi minut saartaa.



<3