Sairaana, vieläkin..

Niin, olen nyt ollut 11 vrk kuumeessa. Olo on kuin onkimadolla. Olen näiden edellämainittujen vuorokausien aikana käynyt 2 kertaa päivystyksessä, 2 kertaa terveyskeskuksessa sekä kerran ambulanssissa. Nyt alkaa tuntumaan siltä, että saisi jo riittää tämä. :/

Tauti alkoi pienellä kuumeilulla. Yskä liittyi joukkoon ja lopulta olin todella huonossa kunnossa. Kävin päivystyksessä ja sain antibiootit keuhkoputkentulehdukseen sekä spiraa, että henki alkoi kulkemaan.

Tuntuu, että pää räjähtää. En ole päässyt kohta 2 viikkoon kouluun. Olen vain ollut kotona ja maannut sängyssä. :/ Huomenna menen kouluun, sillä tänään ei ole ollut kuumetta. Jospa tämä tästä..

Odottakaahan vain, kun paranen niin jatkan taas ahkerammin kirjoittelua..

Ps. Tänään tuli pitkästä aikaa itku kun juttelin ystäväni kanssa Petrosta. Minulla on niin ikävä rakastani. <3

Sängyn pohjalla.

Nyt ei oo oikein ollut jaksamista kirjoitella tänne. Lauantaina oli kaverini häät ja sieltä illalla kotiin tullessani en jaksanut vaihtaa kamppeita arkiasuun ja se kostautui. Illalla myöhemmin tuli järkyttävä ukkosmyrsky ja lähettiin sit kavereiden kans ajelemaan autolla ja tietenkin kastelin itseni.

Sunnuntaista tiistaihin piti pientä lämpöö vain, mutta sitten eilen, keskiviikkona lämpö nousikin yllättäen 38 asteeseen eikä laskenut enään kuumekipulääkkeillä. Lähdin sit illalla jo ouluun päivystykseen istumaan kaverisin kanssa, kun henkikin alkoi jo mennä ahtaalle. Siellä vierähtikin sitten 5 tuntia. Tuloksena antibioottikuuri keuhkoputken tulehdukseen sekä piti käydä spirassa, jotta hengenahdistus helpotti edes hieman.

Tämän päivän olenkin sitten makoillut enimmäkseen sängyn uumenissa, lukenut facebookia ja syönyt karkkia. Muutama tunti sitten sain pikkusiskon avukseni tänne ja kyllä olen ollut siitä kiitollinen. Sisko laittoi pyykit pois narulta ja siivoili kotiani hieman. Nyt on ihanampi olla, kun on puhdas koti jälleen. Sen verran virkustuin tässä illan aikana, että jaksoin nousta ylös ja tehdä pikaisesti uunissa ruokaa siskolleni ja itselleni.

Nyt odottelen vain, että kello tulisi tarpeeksi paljon. Saisi ottaa sitten ilta-antibiootin ja muut lääkkeet ja pääsis kahtelemaan unikuvia.. En oo kokopäivänä taas nukkunut, kun en osaa päivisin nukkua. Heti jos päivisin nukun yhtään pitempään, yöunet kärsii.

En tiedä johtuuko tää taudista, vai mistä, mutta olen viimeaikoina nähnyt paljon unia Petrosta. Eräänäkin yönä näin unta, että joku soitti minulle, että Petron puhelin on löytynyt jostain. Sitten kun kyselin, mitä on tapahtunut niin he kertoivat onnettomuudesta. Ehdin paikalle, kun Petro oli vielä hengissä ja sain hyvästellä hänet. :/ Itku tuli samantien kun heräsin. Tuntui, kuin olisin oikeasti saanut pitää hänet vielä hetken lähelläni ja hyvästellä hänet.

Toivotaan, että tämä tauti ei enää kauan asuis mun luona, ja pääsisin jälleen elämään kiinni ja kouluun!

PS. Jättäkää jotain kommenttia, sillä tuntuu välillä siltä, kuin puhuisi seinille, vaikka näkee, että kävijoitä on satoja... :)

Tänään on ollut tunteikas päivä. On itketty onnenkyyneleitä ja välillä tuskan ja kaipuun kyyneleitä.

Olemme tänään saattaneet kaksi rakasta ystäväämme avioliiton satamaan. Itkin jo kirkossa, sillä tilanne herkisti minua todella paljon. Olen ollut minun ja Petron häiden jälkeen muutenkin tunteikkaampi muiden häissä, mutta nyt nämä häät olivat ensimmäiset, joissa olin yksin. :'(

Rakkaani talvella 2011

Itse hääjuhlassa kyynelvirrat vasta aukenivat, kun yhteislaulu hetkessä lauloimme minulle niin tutun ja tuskaisen laulun. Lauloimme laulun, Taivaan muuttolinnun lailla..., ja tämän lauloivat minun läheiset ystäväni Petron hautajaisissa. Ystäväni, morsian, vilkaisi heti laulun alettua minua, ja näin kyynelet hänenkin silmissään. Itse en voinut kyyneleitä pidätellä, mutta muutaman säkeistön sain jopa itsekin laulettua. Laulun loputtua kokosin itseni ja kävelin tyynenrauhallisesti ulos hetkeksi rauhoittumaan. Eräs vanhemmista ystävistäni tuli perässäni ulos, halasi ja lohdutti. Kuinka hyvältä se tuntuikaan. Annoin kyynelten virrata ja surun ja kaipuun tulla ulos jokaisesta sopestani.

Eilinen oli raskas päivä. Rakkaani kuolemasta tuli täyteen 6 kuukautta. Kuinka olenkaan kaivannut häntä näinä kuukausina. Rakkaus häneen oli niin syvä koko sen lyhyen ajan, jonka tunsimme. Rakastan miestäni vieläkin, mutta pikkuhiljaa sydämeni alkaa olla myös valmis avautumaan ympärilleni. En ole vielä miettinyt kovinkaan paljon tulevaisuutta, rakastumista, ehkä jopa avioliittoa. Sen aika ei ole vielä. Tunnen kuitenkin, että muutos on tulossa. Olen huomannut, että silmäni näkevät jo muutakin, kuin omat varpaani. Olen nostanut katseeni maasta, olen katsonut tähtiin saakka.

Ehkä tämä elämä tästä vielä joskus voittaa... <3

Kuva on otettu hetkellä, jolloin nostin katseeni ylös ylös korkeuksiin.

On taas uusi viikko, koulut jatkunut ja elämä palailee jälleen viikonlopun jälkeen arkeen kiinni. Väsyttää, mutta siihen on hyvä syy, joten kuljen silti hymy suupielissä. :)

Kuva P.R

Viimeviikolla suunnittelin keski-suomessa asuvan ystäväni kanssa, että jos hän tulis käymään mun luona viikonlopun. Hiljalleen, kun loppuviikko lähestyi, alkoi kuviot seljetä. Ja niinpä vihdoin perjantai-iltana komea audi kaartoi pihaan tuoden minulle 3 ystävää vierailulle.

Perjantain vain oleskelimme, käväsimme illalla pikaisen kierroksen Oulussa autolla ja haimme lisää ystäviä tänne minun pieneen kaksiooni. ( Joka on muuten yllättävän tilava. :) ) Lauantaina löhösimme aamun, ja sitten iltapäivästä lähdimme Ouluun, suureen cityyn :). Torin rannassakin piti illalla pyörähtämässä, ihan vain katselemassa menoa.

Ilta, tai oikeastaan se oli jo melkein yötä, vietimme minun luonani ja saunoimme sekä juttelimme niitä näitä. Välillä syvällisempää, välillä taas nauru kuului varmasti naapuriin saakka. :)

Sunnuntai oli haikea päivä. Mitään ei ehditty tekemään. Oltiin vain, ja katsottiin, kuinka aika juoksi kohti iltaa, jolloin heidän oli pakko lähteä kotiin. :( Ikävä on ollut, mutta onneksi paluu arkeen on ollut pehmeä.

Kuva P.R

Vaikeuksia on taas ollut. Itkun puuskat yllättävät oudoissa paikoissa. :/ Yksin en uskalla jälleen jäädä asunnolleni yöksi. Se on taas takaisku, sillä välillä olin jo pitempiäkin aikoja yksin yötä kotona. Nyt piti illalla jälleen soittaa pikkusisko yökylään, vielä en koe haluavani jäädä yksin. Päivät menee hyvin yksin, mutta kun ilta pimenee, tulee ikävä ja pelko, että entä jos minulle sattuu yöllä jotain. Kukaan ei tiedä, kukaan ei huomaa. :/ Onneksi on noita pikkusiskoja, joita pyytää yöksi. <3

Vaikka syksy toisaalta pelottaa, niin silti siinä on oma hohtonsa. Saa sytytellä kynttilöitä asuntoon, nauttia niiden lämmöstä ja pehmeästä valosta. Mutta toisaalta silloin on varmasti kovempi ikävä, sillä ei ole sitä rakkainta ihmistä lähellä, jonka kanssa jakaa se hetki. :/

Kynttilänvaloisia iltoja ja nauttikaa vielä tästä loppukesän hehkusta!

Kuva P.R

Kiireitä..

Olen aloittanut keskiviikkona koulun. Kiireitä on ja väsy on kova. Sitä on vielä niin heikko ja väsynyt. Jopa koulunkäynti tuntuu raskaalta, mutta kun motivaatiota on ja innostusta riittää, niin jaksaa kaikesta huolimatta käydä koulussa.

Keskiviikkona 8.8 oli minun ja Petro- rakkaani 4 vuotis kíhlapäivä. Äitini yllätti minut iloisesti, sillä luulin ettei kukaan muistaisi meidän kihlapäivää. Illalla aika myöhään ovikello soi, ja äitini tuli käväsemään kylässä ja toi kauniin valkoisen kukkasen. Toisen samanlaisen kukkasen hän oli vienyt haudalle. Kuinka minä rakastankaan vanhempiani. <3

Eilen sain lähes valmiiksi yli viikon kestäneen suuren syyssiivouksen asunnossani. Löysin jälleen Petron t-paidan, joka oli onnettomuusaamuna sattunut jäämään huoneemme lattialle (yleensä mitään vaatteita ei lojunut missään). Mietin kauan, haistelin tuttua tuoksua, jota paidassa vielä vähän on, mutta en raskinut vielä paitaa laittaa pyykkiin. Sitä ihminen takertuu pieniin muistoihin ja tuttuihin asioihin elämässä, kun pohja lähtee alta.

Olen kaivannut rakastani paljon. Olen itkenyt paljon. Se ahdistaa, kun on arka itkemään ja yhtäkkiä alkaa yleisellä paikalla itkettämään. :/

Mut aika aikaa kutakin. Askel askeleelta, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Hiljalleen kohti aurinkoa, valo näkyy jo tunnelin päässä, ei ole enään niin toivoton olo. :)

Sytytelkää kynttilöitä sisälle, tunnelmoikkaa takkatulen ääressä ja haistelkaa ilmaa! Syksy on tulossa, ja siitäkin vuodenajasta voi nauttia!

Suku.

Jälleen viikonloppuna tuli todettua, kuinka tärkeä osa elämääni on edesmenneen mieheni suku. Vietimme anoppini 60 v juhlia siellä, missä lähes koko suku asuu. Nautin. Sain tavata mieheni sukulaisia, joita en ollut pitkään aikaan nähnyt.

Näin myös sellaisia ed.menneen mieheni sukulaisia, joita en ollut koskaan tavannut, vaikka paljon olin kuullut :) Ihana viikonloppu, vaikkakin väsyttävä ja raskas, sillä olen nukkunut taas öitä huonosti.

Huonot unet vaikuttavat heti olooni. Olo on raskas, kaipaan miestäni ja tuntuu asiat monesti 100 kertaa pahemmilta, kuin ne todellisuudessa ovatkaan.

Huonot unet jatkuivat. Maanantaista keskiviikkoon olin äitini puolen suvun kanssa leirillä opistolla. Ihana leiri, vaikka toki hieman kiireinen. Nautin liikunnasta ja sen tuomasta ilosta! Nyt kyllä toki kivistää joka paikkaa ja istualtaan ylösnousu on todella tuskallista.. Mutta sen arvoista!

Kotia kohti ajellessani päätin, että nyt rauhotun kotiin ja laitan sen järjestykseen. Mutta auttamisen halu voitti, ja kun olen jo paremmin elämässä kiinni, niin tulinkin pitkästä aikaa leikkimään suurperheen äitiä. Tällä hetkellä minulla on siis 3 koiraa, 1 kissa ja 10 lasta hoidettavana, nautin! Tästä tunteesta otan aina kaiken irti, sillä tällaisen kaksipäiväisen rumban jälkeen osaa taas arvostaa sitä, kun saa olla vain yksin.

Mieheni sisarukset ovat tehneet muistomerkin järven rannalle. Kaunis!

Palataan taas. On ollut ihanaa nähdä, kuinka ihmiset ovat käyneet lukemassa tätä blogia. Jättäkäähän rohkeammin kommenttianne, jotta saan palautetta itsellenikin ja hyvän mielen :)