Takapakkia...

Kyllä taas elämä viskoo.. Tuntuu ettei surutyön käsittely etene.. Tulee pahoja päiviä, jolloin tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Tulee päiviä, jolloin toivoo, että olisi itse kuiollut Petron tilalta. Hän olisi osannut elää elämänsä paremmin, satuttamatta muita surunsa keskellä ajattelematta.. Kyllä tuntuu vaikealta kirjoittaa tännekin, tuntuu että mitä minä edes kitjoittaisin, kaikki mitä saa kirjoitettua, on niin raskasta kirjoittaa.. saatikka sitetn lukea.. varmasti tulee olemaan paljon kirjoitusvirheitä, nyt annan vaan kaiken tulla. eli herkkiksille, ja tilannetta ymmärtämättömät, koeta asettua asemaani..

Usein on päiviä, jolloin ainut ajatus on, pääsisinpä pois täältä maanpäältä. Täällä on niin raskasta taivaltaa. Tai jos katoaisi johonkin kauas yksin, ei tarvisi kenenkään kestää tätä mun tuskaa.. Ajatukset kiertää kehää.. Tuntuu ettei apua löydy mistään. Enkä ole ollut yrittämättä.. On ehdotettu vaikka ja mitä mutta mikään ei tunnu oikealta eikä auta..

Ensimmäisen vuoden älkeen mietin, että näinkö helpolla tästä selvittiinkin. Ihmettelin ympärilläni olevia leskiä, joista osa oli ensimmäisen vuoden surun ja murheen murtamia, eivät kyenneet kuin itkemään ja murehtimaan. Silloin ajattelin vain itse, että en halua olla tuollainen, haluan selvitä. Mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän sen, he surivat silloin heti. He antoivat tuskan tulla. He eivät yrittäneet liikaa jatkaa elämää, vaan ymmärsivät sen, että suru on surtava, sitä ei voi vaan piilottaa muiden katseilta ja itseltään ja jatkaa elämää. Niin minä taisin luulla. Kai minä luulin, että kun tungen sen surun tuonne jonnekkin pois, se katoaa ja pääsen jatkamaan elämääni helpommin, elämää kun on kuitenkin jatkettava.

Löysin uuden, rakkaan puolisoni alle vuosi mieheni kuolemasta, silloin ajattelin, että se kertoo siitä, että olen valmis jatkamaan elämää. Mutta nyt en enään tiedä, mitä se silloin on. Liekö rakkautta ollenkaan vaan pelkkää ihastumista ja tarvetta saada joku rinnalle, joka rakastaa. Kuitenkin tällä hetkellä tiedän sen, että rakastan nykyistä miestäni sydämeni pohjasta, sitä en tiedä, rakastinko häntä alussa jo, mutta sillä ei ole väliä, Olen onnellinen, että olemme sillopin tutustuneet ja menneet naimisiin, sillä nyt minulla on rinnallani mies, joka tukee minua ja haluaa minun parastani. Mies, joka ottaa minut syliinsä kun itken tuskaani ja ikävääni.. Tukee, vaikka surenkin ihmistä, jota rakastin yhtäpaljon kuin häntäkin, jota joku saattaisi nimittää eksäksi, mitä hän ei kuitenkaan minulle ole. eksä on mielestäni se, joka on jätetty tai jättänyt muuten, kuin poistumalla täältä maanpäältä.

Tunnemyrsky riehuu sisälläni. En osaa ilmaista itseäni. Pidän jotain kulissia pystyssä, Kaikelle. Jopa itselleni. Miksi? Sitä en tiedä. Tai tiedän, mutten haluaisi sitä tunnustaa. Tiedän olevani heikko, tiedän romahtavani pioan. Jalkani eivät kestä tätä taakkaa joka sisälläni on. Sydämeni vuotaa verta, on pirstaleina..

Kävin rakkaan edesmenneen mieheni kuolinpäivänä, eli reilu kuukausi sitten jhänen kotiseudullaan. Ajattelin eheytyväni siellä. Lopputulos oli se, että pelkäsin sinne menoa, matkalla ahdisti, perillä ahdisti ja kotiinpalatessa ahisti vielä enemmän. En muistanut kuinka paljon kaipaankaan häntä, joka on jo poissa täältä maanpäältä.. <3 Huomasin saavani jokapaikassa sisintäni vaan entistäkin enemmän pirskaleiksi. Näin sieluni silmin Petron siellä jokapaikassa. Katseissa, teoissa ja ennenkaikkea luonnossa, sillä sitä Petro rakasti. Iltaisin siellä itkin, pakenin yksinäisyyteen ja omaan rauhaani. En halunnut olla kenenkään kanssa. Ja kun olin muiden kanssa, hymyilin, sillä en halunnut kenenkään näkevän pahaa oloa sisälläni. Miksi en puhumut, sitä en tiedä. He ovat kuitenkin minulle ne rakkaat, joiden kanssa puhua asiasta. Ehkä en uskaltanut, pelkäsin romahtavani heidän edessään. Sillä olen aina näyttänyt heillekin, että olen vahva ja selviän.. Liekö kukaan ennen tätä blogitrekstiäni tiesi siitä etten oikeasti jaksaisi enään sekuntiakaan.

Ja ystävät, ketä he ovat? En tiedä enään onko minulla yhtäkään. En tunne ketään, eikä heistä kukaan tunne minua. Olen pitänyt kaikille täydellistä kulissia. En ole uskaltanut olla oma itseni, enkä uskalla edelleenkään. Pelkään elämää. Pelkään kuolemaa. Koitapa siinä sitten päättää, mitä tehdä.

Voi kun voisi ja uskaltaisi avata kaiken! Edes tässä tekstissä en uskalla kuin rippeen elämästäni avata, sillä tämä on kuitenkin julkinen blogi.. Liekö on olemassa enään ketään, jolle kaiken uskallan avata, en usko..

Nyt on olo, että lähden haudalle. Istun hetkeksi ja ajattelen.. Ehkä saan vastauksia siellä, ehkä en.

Ja jos jotain ihanaa ja piristävää kuitenkin tähän loppuun. Meidän kohta 4kk ikäinen rakkaus, labbispentu nimeltään Kata. Sydämeni on vallattu. Ja tiedän ainakin yhden, joka on aina rinnallani, tapahtui mitä tahansa <3

kuvat: Matias Haaraniemi