Sitä aina kuulee usein kliseisen lauseen siitä että aika parantaa haavat. Rakkaani kuolemasta on nyt kulunut yli 5 vuotta. Elämässäni on uusi aviomies ja kaikki pitäisi olla hyvin. Haavat jotka Petron kuolema minulle aiheutti, pitäisi olla jo parantuneet sillä aikaa on kulunut. Silti huomaan olevani aivan rikki. Mikä on riittävä aika juuri minulle?
Viimeaikoina olen työuupumuksen vuoksi ollut pitkällä sairaslomalla. Keväällä työtaakka kasvoi liian kovaksi kun voimakas ahdistus valtasi minut. Pidän työstäni ja työkavereistani erittäin paljon, mutta kun voimia ei ollut enään mihinkään, ei auttanut enään hyvä työ ja työkaveritkaan vaan voimat loppui. Viimeisenä työviikkonani ennen sairaslomaa purskahdin yllättäen itkuun kesken työpäivän taikka löysin itseni täysin ajatuksiin vaipuneina kesken työn. Lopulta oli pakko hakeutua lääkärin juttusille kun en enää saanut öisin nukuttua kun ahdisti niin valtavasti. Siitä alkoi sairasloma joka jatkuu edelleen. Toiveissa olisi palata pian töihin, mutta pelkään tilanteen uusiutumista sillä syytä voimakkaalle ahdistumiselle ei ole vielä löytynyt.
Olen jo muutaman vuoden katsellut netistä eri psykoterapeutteja, yhdellä käynytkin kerran ja osalle varannut ajan ja kohta perunut sen. En tiedä miksi terapiaan meneminen on niin vaikeaa. Mikä minua siinä pelottaa niin paljon etten saa mentyä enää edes ensimmäiselle käynnille? Tiedostan ainakin sen että pelkään menettäväni tilanteen hallinnan. Tällähetkellä saan pidettyä "kulissit" pysttyssä juuri ja juuri. Ehkä pelkään sitä että kaikki vanha käsittelemätön suru ja tuska palaa mieleeni liian nopeasti enkä kestä sitä taakkaa. Tiedostan että aivan liian paljon on Petron kuoleman jälkeiseltä ajalta jäänyt käsittelemättä. Oli helpompi vain jatkaa eteenpäin ja olla välittämättä siitä että mikään ei tuntunut miltään. Muutamapäivä sitten ystävällenikin totesin että minä olen jatkanut matkaa, mutta Milla on jossain hukassa.
Olen pohtinut sitä että suljinko itseni ihmisenä tunteettomaksi kun Petro kuoli? Enkö uskaltanut kohdata sitä totuutta ja kaikkia tunteita? En ole osallistunut enää aikoihin vertaistukiryhmien keskusteluihin mutta silti huomaan ajoittain harhailevani niille keskustelupalstoille. Usein mietin, että olisi jo aika poistua niistäkin ryhmistä mutta toisaalta koen, että vertaistuen aika on vasta tulossa kun aloitan jossain vaiheessa asian läpikäymisen. Ja onneksi en ole asian kanssa yksin! Myös moni muu ryhmäläinen on vuosien jälkeen huomannut, että kaikki on vasta alussa. On niin paljon helpompi vain työntää asiat taka-alalle ja jatkaa elämää. Suru ja tuska murtaa niin helposti.
Itse näin ensimmäisen puolenvuoden aikana leskiä, jotka vielä vuosien jälkeenkin elivät onnettomuuspäivää uudelleen ja uudelleen. Minulle heräsi paniikki siitä että tuollaista elämää minä en halua! Silloin luultavasti päätin että jatkan vain elämää, tapahtui mitä tapahtui. Mutta meillä jokaisella on oma polkumme kuljettavana ja omat kantomme ja kivemme siinä polulla.
Koetan taas saada tätä blogia herätettyä henkiin kun pitkän tauon jälkeen sain kaivettua tietokoneen pölyttymästä nurkasta. Älylaitteilla kun ei ole niin mukavaa kirjoittaa! Teksti voi olla hieman sekavaa, mutta tämä blogi onkin minulle ajatusteni kaatopaikka. Kirjoitan tänne muokkaamattomana kaiken sillä se helpottaa kun saa jotain purettua kirjoittamalla.
Kiitos että luet tekstejäni. Toivottavasti jollekin on apua blogistani, sillä tärkeintä on ettei jää yksin ajatustensa kanssa jotka joskus voivat tuntua aivan hulluilta!
