Silmissäni tyhjä katse,
tuijotan vain eteenpäin,
en näe mitään.
En edes tahdo nähdä mitään,
sillä ympärilläni on pelkkää pimeää.
Katson peiliin,
en tunnista haamua, joka peilistä kurkistaa.
Kuka lie.
Hätkähdän,
tunnistan kasvonpiirteet,
minähän se siellä.
Miten minulle on voinut käydä näin?
Mihin olen itseni hukannut?
Minne lie.
En jaksa uhrata ajatusta huomiselle,
saatikka sitten ensivuodelle.
Liekö niitä tuleekaan.
Kävelen ulkona,
sade valuu kasvojani pitkin sekoittuen kyyneliini.
Missä valo? Miksi on näin pimeää? Miksi?
Facebook muistutti minua muutama päivä sitten tästä runosta jonka olen kirjoittanut ja julkaissut 3vuotta sitten. Olen huomannut että käsittelen asiaa taas ja yllätyin kun huomasin tilanteen olleen sama 3 vuotta sitten. En osaa enkä uskalla käsitellä asiaa. Pelkään romahtavani. Joku päivä vielä jalat pettää alta, ei tää loputtomiin voi jatkua näin kuilun reunalla. Jospa jalkani kantaisivat vielä pari askelta turvaan kuilun suulta ja pettävät vasta sitten.
Kiitos teille jotka olette tän melkeen vuoden hiljaiselonkin aikana kommentoineet. Koetan kirjoittaa useammin, mutta en lupaa mitään.
Askel kerrallaan eteenpäin elämän polkua.
