Silmissäni tyhjä katse,
tuijotan vain eteenpäin,
en näe mitään.
En edes tahdo nähdä mitään,
sillä ympärilläni on pelkkää pimeää.
Katson peiliin,
en tunnista haamua, joka peilistä kurkistaa.
Kuka lie.
Hätkähdän,
tunnistan kasvonpiirteet,
minähän se siellä.
Miten minulle on voinut käydä näin?
Mihin olen itseni hukannut?
Minne lie.
En jaksa uhrata ajatusta huomiselle,
saatikka sitten ensivuodelle.
Liekö niitä tuleekaan.
Kävelen ulkona,
sade valuu kasvojani pitkin sekoittuen kyyneliini.
Missä valo? Miksi on näin pimeää? Miksi?
Tällainen runo syntyi tänään. Siltä minusta tuntuu.. On vain pimeys. Ei jaksa ajatella eteenpäin.. tuntuu kaikki niin vaikealta.. Haluaisi ulos muttei jaksa lähteä. Tekisi mieli ystävien kans ulos, muttei viitsi.
Ei vain jaksa..
Kai se on jostakin kohta haettava apua. Ei tämä näin voi jatkua.. Eihän tällaisen pimeyden kanssa kukaan jaksa.
