Enään 3 yötä häihihn.. On kai jo lupa jännittää? :)
Puku on valmis, uuni on käynyt kuumana ja kädet askartelusta kipeinä. Mutta kaikki on sen yhden tärkeän päivän arvoista!
Huomenna kuvaajamme ottaa ensimmäiset kuvat, jospa tulis kaunis ilma :)
Aamulla heti kampaajalle, sieltä kotiin ja pukua päälle. Kuvauksiin ja illalla vielä lauluharkat. Huhheijjaa. Mutta ensi viikolla sitten huilitaan kylpylässä senkin edestä :)
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Vuosi on mennyt, paljon on tapahtunut..
Ei ole tullut kirjoitettua, on ollut niin paljon kaikenlaista mahdollista..
Aloitetaanpa pitkältä viimevuodelta :)
Elikkä marraskuun alussa tutustuin yllättäen ihanaan mieheen aikomuksena ystävystyä vain hänen kanssaan. Ystävyys syveni rakkaudeksi ja vaihdoimme kihlat hyvin pian. Nyt on häät jo tulossa.
En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka jäävät vain makaamaan paikalleen, tahdon elää ja jatkaa matkaa. Mutta pysähtyäkin on täytynyt. Muutama viikko sitten oli ensimmäinen vuosipäivä. Enpä olisi osannut odottaakaan kuinka vaikea tämä päivä on. Joko kaksi edeltävää viikkoa olin sekaisin. Itkin ja raivosin herkästi. Minä, joka yleensä pysyn todella pitkään tyynenä. Ahdistuin siitä lisää, enhän halunnut että uusi mieheni joutuisi kokemaan niin paljon pahaa minulta.
Lopulta hakeudun psykiatriseen päivystykseen oma-aloitteisesti. Ja helpotus tuli. Sain siellä puhua ja kertoa asioista. Pelkäsin sinne menoa, sillä luulin että sieltä joutuu aina osastolle. Mutta soitettuani ja kyseltyäni sain kuulla, ettei se todellakakan tarkoita aina sitä, että tarvitsee lähteä osastolle ja niin uskaltauduin matkaan. Kotimatkalle sain vielä puhelinnumeroita ja niinpä jo pian oli varattuna minulle aika Kriisikeskukseen.
Jo pelkkä tieto siitä, että on olemassa jokin paikka mihin mennä puhumaan helpotti minua kovasti. Muutama päivä sitten kävin ensimmäisen kerran kriisikeskuksessa ja tapasin erittäin ihanan naisterapeutin. Olin reilun tunnin ajan hänen vastaanotollaan ja puhuin ja puhuin ja puhuin. Hän löysi minusta sellaisia tunnelukkoja, ajattelemattomia asioita ja muistikuvia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Kuin onnellinen ja helpottunut olo ihmisellä voikaan olla, kun on saanut purkautua koko sydämensä kyllyydestä. Tulevalla viikolla on jo seuraava aika ja vielä 3 kertaa voin käydä siellä. Sitten jatkohoitokin on jo suunniteltu valmiiksi. Helpottunut olo, kun tiedän, että nyt minusta pidetään huolta.
Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Mieheni kuoli alkuvuodesta 17.2.12. Maailmani romahti. Hautajaiset vietettiin 17.3.12. Keväämmällä sain ajokortin. Pakenin ajatuksia ja yhteistä kotiamme muutaman kuukauden ajan pitkin Suomen maata. Käytin kaiken ylimääräisen rahani polttoaineisiin ja matkustamiseen. Kilometrejä kertyi yli 20 000. Vihdoin syksyllä rauhoituin kotiin ja koti alkoi ahdistaa. Se oli meidän yhteinen kotimme, enkä saanut siitä omaa kotiani, vaikka yritin. Olin rikki sisältä, mutta kaikille vakuutin vain, että hyvin menee. Minkä sille enään mahtoi, kun kaikki vain kehuivat kkuinka vahva olen. Päätin olla vahva kun heidän mielestään olin. Oikeasti olisin tahtonut vain romahtaa maahan ja antaa itkun tulla. Olisin tahtonut, että joku hoitaisi minua, pitäisi minusta huolen. Päädyin syksyllä liikehtimään rauhattomasti milloin missäkin omalla kotiseudulla ja muutaman reissun kauemmaksikin. Pääsin jo vähän sinuiksi itseni kanssa, en enään ollut ystävillenikään niin sietämätön tapaus.
Sitten kuviot muuttuivat, huomasin että silmäni ovat auenneet. Ympärilläni olikin vielä miehiä olemassa, joita en vain ollut huomannut ollenkaan. Sain kiinni elämästä ja ystävistäni jälleen. Erään minulle hyvin tärkeän ystävän kanssa tuli ajeltua yökaudet pitkin kotikylän raitteja. Milloin istuen autossa merenrannassa, milloin ajellen pitkin kinttupolkuja. Ja juttu luisti. Reissuilla saattoi vierähtää kuusikin tuntia, eikä sitä huomannut missään. Purkauduin ja samalla kuuntelin ja autoin ystävääni. Olimme toistemme tuki, nostimme, tuimme ja kannoimme toisiamme silloin, kun itsellä oli voimia mutta toisella ei. Näitä hetkiä olen kaivannut nyt kun olemme muuttaneet kumpikin uusille paikkakunnille.
Seuraava muutos siis tuli marraskuussa, tuleva mieheni astui kuvioihin ja elämä muuttui kerrasta. Alkoi viriä toivo siitä, ettei tarvitsisikaan vanheta yksin kiikkutuolissa. Nyt toiveet ovat toteutumassa, sillä häät ovat aivan nurkan takana.
Joulukuussa sain vihdoin tehtyä ison päätöksen, muutin pois edesmenneen rakkaani ja minun yhteisestä asunnosta ja omalta kotipaikkakunnaltani. Päätös oli vaikea, mutta lopputulos on ollut parempi kuin osasin odottaa. Nyt olen saanut hoitoa oikealla tavalla, olen päässyt eteenpäin elämässä ja irti vanhoista asioista. Elämä jatkuu ja hymyilee. :)
Toivotaan, että kevään ja uuden elämän myötä myös tämä blogini piristyisi, liekö tällä enään lukijoitakaan, mutta itsellenihän minä tätä kirjoitan, terapiakseni. :) Eiköhän kohta ole myös arvonnan aika. :)
Raikasta ja rakkauden täyteistä kevättä kaikille!
Aloitetaanpa pitkältä viimevuodelta :)
Elikkä marraskuun alussa tutustuin yllättäen ihanaan mieheen aikomuksena ystävystyä vain hänen kanssaan. Ystävyys syveni rakkaudeksi ja vaihdoimme kihlat hyvin pian. Nyt on häät jo tulossa.
En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka jäävät vain makaamaan paikalleen, tahdon elää ja jatkaa matkaa. Mutta pysähtyäkin on täytynyt. Muutama viikko sitten oli ensimmäinen vuosipäivä. Enpä olisi osannut odottaakaan kuinka vaikea tämä päivä on. Joko kaksi edeltävää viikkoa olin sekaisin. Itkin ja raivosin herkästi. Minä, joka yleensä pysyn todella pitkään tyynenä. Ahdistuin siitä lisää, enhän halunnut että uusi mieheni joutuisi kokemaan niin paljon pahaa minulta.
Lopulta hakeudun psykiatriseen päivystykseen oma-aloitteisesti. Ja helpotus tuli. Sain siellä puhua ja kertoa asioista. Pelkäsin sinne menoa, sillä luulin että sieltä joutuu aina osastolle. Mutta soitettuani ja kyseltyäni sain kuulla, ettei se todellakakan tarkoita aina sitä, että tarvitsee lähteä osastolle ja niin uskaltauduin matkaan. Kotimatkalle sain vielä puhelinnumeroita ja niinpä jo pian oli varattuna minulle aika Kriisikeskukseen.
Jo pelkkä tieto siitä, että on olemassa jokin paikka mihin mennä puhumaan helpotti minua kovasti. Muutama päivä sitten kävin ensimmäisen kerran kriisikeskuksessa ja tapasin erittäin ihanan naisterapeutin. Olin reilun tunnin ajan hänen vastaanotollaan ja puhuin ja puhuin ja puhuin. Hän löysi minusta sellaisia tunnelukkoja, ajattelemattomia asioita ja muistikuvia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Kuin onnellinen ja helpottunut olo ihmisellä voikaan olla, kun on saanut purkautua koko sydämensä kyllyydestä. Tulevalla viikolla on jo seuraava aika ja vielä 3 kertaa voin käydä siellä. Sitten jatkohoitokin on jo suunniteltu valmiiksi. Helpottunut olo, kun tiedän, että nyt minusta pidetään huolta.
Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Mieheni kuoli alkuvuodesta 17.2.12. Maailmani romahti. Hautajaiset vietettiin 17.3.12. Keväämmällä sain ajokortin. Pakenin ajatuksia ja yhteistä kotiamme muutaman kuukauden ajan pitkin Suomen maata. Käytin kaiken ylimääräisen rahani polttoaineisiin ja matkustamiseen. Kilometrejä kertyi yli 20 000. Vihdoin syksyllä rauhoituin kotiin ja koti alkoi ahdistaa. Se oli meidän yhteinen kotimme, enkä saanut siitä omaa kotiani, vaikka yritin. Olin rikki sisältä, mutta kaikille vakuutin vain, että hyvin menee. Minkä sille enään mahtoi, kun kaikki vain kehuivat kkuinka vahva olen. Päätin olla vahva kun heidän mielestään olin. Oikeasti olisin tahtonut vain romahtaa maahan ja antaa itkun tulla. Olisin tahtonut, että joku hoitaisi minua, pitäisi minusta huolen. Päädyin syksyllä liikehtimään rauhattomasti milloin missäkin omalla kotiseudulla ja muutaman reissun kauemmaksikin. Pääsin jo vähän sinuiksi itseni kanssa, en enään ollut ystävillenikään niin sietämätön tapaus.
Sitten kuviot muuttuivat, huomasin että silmäni ovat auenneet. Ympärilläni olikin vielä miehiä olemassa, joita en vain ollut huomannut ollenkaan. Sain kiinni elämästä ja ystävistäni jälleen. Erään minulle hyvin tärkeän ystävän kanssa tuli ajeltua yökaudet pitkin kotikylän raitteja. Milloin istuen autossa merenrannassa, milloin ajellen pitkin kinttupolkuja. Ja juttu luisti. Reissuilla saattoi vierähtää kuusikin tuntia, eikä sitä huomannut missään. Purkauduin ja samalla kuuntelin ja autoin ystävääni. Olimme toistemme tuki, nostimme, tuimme ja kannoimme toisiamme silloin, kun itsellä oli voimia mutta toisella ei. Näitä hetkiä olen kaivannut nyt kun olemme muuttaneet kumpikin uusille paikkakunnille.
Seuraava muutos siis tuli marraskuussa, tuleva mieheni astui kuvioihin ja elämä muuttui kerrasta. Alkoi viriä toivo siitä, ettei tarvitsisikaan vanheta yksin kiikkutuolissa. Nyt toiveet ovat toteutumassa, sillä häät ovat aivan nurkan takana.
Joulukuussa sain vihdoin tehtyä ison päätöksen, muutin pois edesmenneen rakkaani ja minun yhteisestä asunnosta ja omalta kotipaikkakunnaltani. Päätös oli vaikea, mutta lopputulos on ollut parempi kuin osasin odottaa. Nyt olen saanut hoitoa oikealla tavalla, olen päässyt eteenpäin elämässä ja irti vanhoista asioista. Elämä jatkuu ja hymyilee. :)
Toivotaan, että kevään ja uuden elämän myötä myös tämä blogini piristyisi, liekö tällä enään lukijoitakaan, mutta itsellenihän minä tätä kirjoitan, terapiakseni. :) Eiköhän kohta ole myös arvonnan aika. :)
Raikasta ja rakkauden täyteistä kevättä kaikille!
 |
| Edesmenneen rakkaani viimekevään hiihtoreissulta ottama kuva. :) |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)